On muuten mykkä Muusien suu ja tyhjä mun marmoripääni, jos ei sieltä ihmisen ikävä soi ja ihmisen tyttären ääni.
Vala kultia Aurinko-Taattoni suur' yli karkelokenttäin maisten! Tuost' onnesta turhasta osani vien ja neidoista kuolevaisten!
Otan aurinko-morsion itsellein syvän tummuuden kartanoista, ja tuon kun ma vaatetan valkeuteen, ei valkeampaa ole toista!
Hän välkkyy ja helkkyy ja helisee, hän syömmensä soitoksi lainaa, ja häntä ma kiitän, jos päähäni ken runoniekan laakerit painaa!
PILVILINNAT.
Asunut ma olen noissa kirkkahissa, korkeoissa, kauan, kauan, aina, aina: suven nuoren sunnuntaina, vielä paljon myöhemminkin hälvettyä aamun häivän, askarteessa arkipäivän. Uupuessa elon sotiin sinne palannut kuin kotiin.
Siellä oli lapsuuteni armas kehto, tarun, lemmen, mielikuvain ensimäinen leikkilehto.
Oli kehto ruusupuinen tuolla ruusuprinsessalla, tuutijana hymysuinen hämyn tytti taivahalla.
Ajat vieri, ajat muuttui. Lakkas lehto tuutimasta unelmien ruhtinasta. Kovat vallat leikkiin puuttui. Iski tulta ukon nuoli, iski puhki terhentarhain: laukes lumot haaveen harhain, kaikki linnan ruusut kuoli.
Katsoin niinkuin havahtuva; uusi oli maailmankuva edessäni, ensi kerta katse kiersi yltä, alta, silmä kantoi laajemmalta. Näin ma maita tuhatluvun, näin ma viisi valtamerta, kaikki täynnä elämätä kuolevata, syntyvätä, työtä turhaa kumman suvun muuttuvaisen, murtuvaisen, vailla määrää matkaavaisen oudon johtotähden yössä, oudon voiman pakkotyössä, voiman, jok' ei säästä lastaan, joka etsiessään uutta, luodessansa ikuisuutta, nousee itseänsä vastaan….