»Siinä keidas», huokaa Tokko, nyt kuin tomumaja tämä sekin maailman hävittämä! Pyhäkoulu paras, vaikka kaikenlaisten tanssipaikka, harhaan menneen hellä maja, maan tie-varkaan rahapaja, koti armas köyhän, jossa harmonikan halpa ilo, päreliekin pieni kilo lisäs kiimaa untelossa. Sadat naitti vanha palkki, sadat juotti vieno kalkki, paras paloviina Turun, paras pappi sydänsurun….
Tokko naurusuin jo nukkuu muinais-aikain kuvitelmaan, niinkuin lapsi metsän helmaan, kattonansa naavakuusi. Mielestänsä häipyy, hukkuu maailma uusi, aika uusi, aika aatteen, aika miekan, mutta oudon vieras, kova sydämelle taideniekan, jolle luona kansan tylyn jäi vain yksi virka: hylyn.
Tokko vanha siirtyy tieltä, viulu soittaa muiston kieltä: Häät on jälleen uljaat hällä, päälle uusi valkopaita, valmistettu kultalaita Tuonen neidon värttinällä
Hän, mi lauluja jäi vaille, vierii isäin laulumaille.
SYYSTÄHTIEN ALLA.
Tähdet syttyvät syys-yön yli: kuololle kypsyy viljaa. Jäähtyen vaipuu aallon syli. Taivas ja maa on hiljaa, hiljaa niinkuin valkea hanki, vaiti niinkuin elin-ijän vanki. Piilossa pilven kuin itkevä rusko ihanin usko….
Ikuiset tähdet, teillä on aikaa, meillä on vain, ah, hetki! Miksi kuin ilkkuvaa, tummaa taikaa tääkin lyhkäinen retki? Ehdimme syntyä, ehdimme kuolla, ja yhä on päivämme pilvessä tuolla. Missä se viipyy, viipyy yhä valomme pyhä!
Tähdet kulkevat tietään pitkin….
Lensikö, lensikö tähti!
Toivoinko jotain, vainko ma itkin!
Mistä se huokaus lähti?
Taisi se tunkea hankien alta,
täältä ja kaukaa, kaikkialta.
Kajasti hetkisen niinkuin rusko
ihanin usko….
Ikuiset tähdet, teillä on aikaa, meillä on vain, ah, hetki! Ijäisyys, hetki, terhentä, taikaa! Kaikella sama lie retki. Kaikki me rientäjät tähtiä liemme, auringon helmaan pyrkivi tiemme, pyrkivi, vaikka ei pääsisikään. ijästä ikään….