Ylistetty ollos kirvelevä kirkkaus, häviön hirmun ajaton tiima, hukattu minuus!
Loimuan, hehkun lämmittääkseni miljoonia. Kypeniä kylvän, tuskaa ja turmaa, valaistakseni ihmissieluja tarkoituksesta elon.
Tätä on elämä: olla ei kukaan, mikään, vain elementtien laki, vain elektroonien karkelo karehtivainen, atoomin koteloon kehrätty ajatus, mysteeri maailman. Hävittää, hävitä, iskeä tulta kyljestä luonnon kylmän. Kuoleman äyräät, katoovan rajat, eläville näyttää. Poroksi polttaa, muuttaa muuksi, vaivaten vaihtaa hengeksi aine. Tuhota itseys, silta, mi liittää, silta, mi erottaa luonnon ja Jumalan.
Ylistetty ollos kirvelevä kirkkaus, häviön hirmun ajaton tiima, hukattu minuus!
HIILIKUVIA
SPARA
Renessanssi-tarina
»Hei, joutukaatte katsomaan, kuin noita Sparaa poltetaan!»
Näin huuto kiirii tyhjäss' aamuyössä laidalla autiolla vanhan Rooman, miss' synkkäin, laakain talorotteloiden vain rupisammal-seinät huutoon vastaa.
Anakoreetti Martianus Mykkä on kolkon tienoon öisten kujien ainoa kulkija. Hän kiirehtää sen kivityrmän rauta-aitaa kohti, miss' Spara, kuulu velhovaimo, vartoo viimeistä tuomiotaan aamunkoissa. Hän vartijoille virkkaa: »Kristiveljet, ma vaiennut oon armon ajast'aikaa jo viisi neljättä, mut äsken Herra on kirvoittanut sanan salvan multa.