Tää siunauksess' kypsyttäkää ihme Jumalan, salpa noidan sopen avatkaa mulle, jotta kielen kanta virvonnut haastaa kuoloon kulkijalle sais armost' taivaan!» Haukottelee vahdeista toinen, toinen naurahtaa: »Kuin voikin Herran mies noin olla hölmö ja tulla turisemaan taivahasta ämmälle, jok' ei parempata pyydä kuin päästä Helvettiin ja tuota pikaa myös sinne passitetaan. Kyllä maarin sun irroitetun kieles jaaritukset ei ihmeit' tee. Sa tuosta vakuuden voit oiti saada!»
Liekehtivin silmin paaspermannolla istuu velhonainen, huojuttaa ruumistansa, vaikenee. Myös vaikeneepi Martianus Mykkä.
Saa vihdoin puheenlahjan pyhä mies:
»Et noita ole, annan autuuteni sen puolesta! Ma yksin tiedän tuon, salaisuutes… Pikemmin marttyyri ja hurskas uhri olet, oi Aspara! Mun tunnetko sa vielä?»
Spara nyökkää; suun viivaan katkeraan käy hymyn kare:
»Äl' anna autuuttasi, Martianus, mun vuoksein varsinkaan, se tuhmaa ois! Jos en lie noita, lienen pahempi. Niin, valkokyyhkyjä on luutanoidat nuo Helvettihin ratsastavat kaikki minuhun verraten. Se totta on. Mun rippi-isäni sa olit muinen elämän aamunsarasteessa kerran… Eloni sammuessa ryhtyisitkö nyt virkaan samaan? Sanon kuitenkin: paljon, ah, sulta, pater, vaaditaan rakkautta kristityn ja uskallusta lainaamaan sielus lokaviemäriksi mun mustain tihujeni, joiden riena räikeempi on kuin mitkään rippituolit on konsaan kuulleet taikka kenkään ees kuvitella voinut ihminen.»
»Enemmän syytä hartioilles lasket kuin katumus ja nöyryys kristityn velvoittaa syntist,» oikoo pyhä mies. »Mut pateriks mua ällös nimittele, se arvo muinainen on, joka sopi nuorelle silloin fariseukselle, mi kirkoss' Trasteveren pöyhkää kieltä niin käytti kuin ois kaunopuheest' tehty tuost' onsikuorisesta ristinpuu, viis neljätt' ajast'aikaa sitten… Siitä ma ast' oon vaiennut kuin veden kala pohjassa lammen.»
»Miksi, Martianus?»
»Kun käydä täytyi itse kärsimään mun ensin, vasta sitten kärsineitä muit' opastamaan, ensin tulla itse syyn, synnin tuntoon, vasta sitten toisille syntein anteeks' antamusta julistamaan. — Sinua, oi Aspara, ma tästä kiitän. Niinkuin eilispäivän ma kaikki muistan: Hyveit' enkelin ojennusnuoran ankarimman mukaan kun sulle suosittelin, kostamahan hyvällä pahan, niinkuin teki Kristus, sa lausuit: »Sun on helppo, olet pappi, ja siitä palkan saat, ett' anteeks annat rikoksia, joit' ovat toiset tehneet, puolesta outojen, joidenka tuskast' et tiedä mitään.» — Sanas iski kuin kirvelevä totuus iskee tunnon, sit' tuumimahan painuin kohtuun korven. Mut sentään, sain ma tietää, silloin noudit mun säädettäin, mi oli Jumalalle, ei ihmiselle…»
Spara hymähtää:
»Niin, menin luostarihin!»