»Aivan niin. Jumalan sijaisena kunnioitit sa riitamiestäs, miehes murhaajaa ja omaa raiskaajaasi — paavia. Niin sääsin sulle, mut se liikaa oli, nyt myönnän sen, syntiä sovitit sa, jot'et ollut tehnyt, kumarsit pääs ylpeen valheen valtaruhtinaalle, naissyömmes jota käski kammomaan. Jos tästä piinapenkist', uskon ristilt' oot paennut, se inhimillist' on. Mut karannutta nunnaa raaka rahvas kierosti katsoo, siitä noidan maineen oot raukka niittänyt. Synniksi Kirkko myös kovakorvaisuutes laskee, vaikka se itse vastaas vaikeammin rikkoi. Eniten rikkonut oon sentään minä, mi kahlein liikaraskain kammitsoin sun lapsensielus viattoman silloin. Sit' anteeks anomaan oon tullut sulta ja sovittamaan, jos voi sovittaa elämäll' elämää, mi hukkaan meni. Sijastas vaikka tulikuoloon käyn mä. Pakene, lapsi, kaapu ota tää!»

Parahtaa nauruun hulluun vanha Spara:

»Erakko parka, en ma eilinen laps ole enää. Viisi neljättä sun vuotta vaietessas vanhenin myös minä hiukan, opin oudot taiat… Sen verran velhon vikaa minuss' on, ett' aina oman tieni Hornaan löydän! On hetki lyönyt, pater Martianus, mun tili tehdä kanssa elämän ja kuoleman. Mut noitaroviolla ei koskaan soviteta syytä Sparan, siit' ole varma, siitä pidän huolen ma itse. Tiedätkö sa, ukko, miksi minua nimitetään kansan kesken? Oon »Hauta-Spara.» Tulevaisuuden lukenut kirjast' olen unisumun ma kuolinhetket varmat kuoleville. Ei lemmon lentimiä siihen tarvis, omalla oveluudell' ansainnut oon taidon tään: uhrini itse tapoin hetkellä sovitulla! Mitäs sanot? Jo kauhistanko sua tarpeheksi? Nääs, toista sataa olen kuolinpurtta jo ohjaellut Styxin virtaa alas, kuink' en ma osais itseäni syöstä! Vapiset puheenparttani sa julmaa ja pakanallista tuot' et todeks usko! Et oitis älyä! Annas kun kerron: Salaisen Pyhän Nikolauksen mannan ma olen keksijä. Jotakin oppii myös nunnan puvussa. Sit' uskovaiset uskonsa vahvistukseks väliin naukkaa ja pirskailee. Aqua di Napoli taas toisiin tepsii? Kumma sill' on teho: se surmaa hitaasti, mut varmasti; iloisen irstauden hupelot sit' uumiensa rasitukseen ryyppää… Niin, myrkyttäpä olen. Kuink' en olis', kun oma myrkytettiin elämäni jo nuoruudessa perin juurin niin, siin' että sekos tieto hyvän, pahan, ja sappi, sisälmykset mustaks kiehui, mujuksi käärmeen. Muistatko kuink' oli tapaus julma, josta poltinmerkin pois lähtemättömän ma sain? Se sattui Veneziassa, juur' hääyönämme, kun gondoolissa Benedetton kanssa me keinuimme kuin sielut autuaat, ja ylkä morsiolleen lauloi näin:

»Jos kuolen nyt, se, armas, sun on syysi, suvulle kerro jälkeentulevalle: hän sortui onnen liikakuorman alle, kun enemmän kuin pyysi sydän sai; hän yhteen hymyilyysi uppos niin, ett' oudoks kaikin kävi maailmalle! Oi kuullos, vesi öisten kanavoiden solisee tummaan soiden lempi kuin lepohon rauentuin meit' Tuonen kehdoss' unehen tuudittaisi parmahillaan juur 'onnen tähden ollen korkeimmillaan…»

»Näin lauloi Benedetto lemmestänsä. Kuul' autuaitten kuiskeen paholainen, tuo irvinaamar' itse Kristuksen, mi kätyreineen yössä riistaa vainus ja iski, niinkuin korppikotka iskee, kyntensä ihmisonnen apajaan. Tikarin terään sortui Benedetto. Kuink' kävi mun, sen kaiken tiedät sa, sa paimen hyvä, jonka paimensauvaa ma tuskan raivoss' silloin halveksuin; lien singonnut ma monta herjan sanaa suakin vastaan…!»

»Ei, et mua vastaan,» vavahtain vastaa paimen harmaahapsi, »vaan vastaan Herraasi ja Mestaria; sa kerskuit: »Kärsin niinkuin Jeesus Kristus».

»Ja sinä siihen virkoit, hyvin muistan: »Myös voitko anteeks antaa niinkuin Kristus?» Sa haastoit, niinkuin sopi Kirkon miehen, mi häväistykselt' esivaltaansa haluaa suojata ja sieluja, karitsakatrasta tuot' taulapäistä, min pelastus niin rihmast' ohuesta kuin pyhyydestä Pyhän Isän riippuu! Ma tein kuin neuvoit, lähdin luostariin salaamaan saastaa Pyhän istuimen, veisaamaan ylistystä Kirkon päälle, sen lierolle tiara-otsaiselle, ilveelle ihanimman ihmispedon… Mut unohtaa en tainnut…. Täällä versoi rinnassa rikos, rakkaus ja viha… Elämän hylkimänä Kuoleman apuriks antauduin… Oh, ruumiita, kasoittain, röykkiöittäin kaikkialla ma nään…!»

Kangertain kieli noidan käy, suu vaahdos on, ja silmät niinkuin pätsi palavat tulta tuntemattoman yön kraatterin, viheräin huulten viiva kuin vilun haavan lehti vipajaa.

»Jumalan armo olkoon kanssasi, mun tyttärein, on syntis hirmuinen, mut edesvastuun vielä ankaramman asettaa sille, joka sielun raiskaa, taivasten Herra,» puhuu Martianus.

»Valmistu kuulemahan hirmuisinta! Tai rukoile, suit' että korvat salpais Hän, joka mykkyydellä sinut löi ajoissa estäen näin tulemasta avuksi sielun yössä harhaa van.»