»Sun yli voimain kävi raiskaajalles anteeksi antaa!» huokaa rippi-isä.
»Niin yht' en tainnut hälle anteeks antaa: mun että hylkäsi hän raiskattuaan. Niin rietas henkensä mun kietoi raukan, ett' unohdin, ken oli hän ja minä, ett' unohdin, ett' armaan Benedetton viel' äsken olin puhdas vihkivaimo. Niin hurjan lemmenliekin sytti hän poveeni mun kuin voi vain lempo itse. Ma häntä lemmin, siks' myös vihasin, enemmän vielä hempukoita noita, hopeisin silkkirihmoin vyötettyjä, joill' oli iltajuhliss' isoisissa tuon kauniin paholaisen luokse pääsy. Aqua di Napolin ma keitin heille, paaville pyhälle taas pyhän mannan, vihan ja lemmen myrkyll' lääkityn. En anteeks antaa voinut… enkä ano ma anteeks-antamusta itsellein, vain kuolla voin ma… samaten kuin itse ma tuottanut oon muille kuolemaa…»
Valahtaa kelmeys kuin kalkkivesi kasvoille Sparan, kurkku korahtaa, yön suuren varjot ripsillensä hiipii.
»Mua ällös sure, rippi-isä kallis, nyt olen onnellinen… Minut noutaa nyt morsiokseen hän, jot' enin lemmin elossa… Kuolema… Hyvästi jää.»
Ulvahtaa mielipuolen lailla mies, hän kahden käden kiertää vainajaa, min värittömät huulet vielä värjyy. Hän huutaa, syleilee, kuin raivo raastaa, elämää pakenevaa rukoellen takaisin palaamaan:
»Et saa, et saa sa kuolla noin, oi, onneton Aspara! Ma yksin olen syyhys vikapää, ma yksin olen rietas, valapatto, himojen lokaviemär, myrkyn syömä. Sa syntis tunnustit, sait synninpäästön. Mut kuka antaa enää voi sen mulle, kun kuolit sinä, jota vastaan rikoin, ma ulkokultainen ja sala-irstas! Äh, sua lempinyt ei Benedetto, tuo liukas kelmi-keikar, luutunlyöjä, ei lemmensairas pyhä pyövelisi, mi kuolon enkeliks sun hahmos muutti, vaan minä, minä yksin sua lemmin! Sen vuoks sun kahlehdin ma nunnan kaapuun, eläimen taljoiss' itse lymysin syvimmän korven kohduss', suulla tulppa, ma etten haastais sopimattomia himosta synnillisen sydämeni!
Oi anteeks anna, armas, hurskas uhri elämän nurjan! Noitajuomas suo erakolle, jolla erakkuuteen ei enää ole voimaa. Seurata sua halaan, minne matkannutkin liet!»
Anakoreetti Martianus Mykkä noin huutaa, hosuu, kiemuroi kuin mato paaspermannolla vieress' kuolleen vaimon.
* * *
Jo päivän kehrä kierii korkealla, ja kansaa tullut on kuin karnevaaliin luo rovion. Ken uhrata ei mielis teurasta mieluist' itse Jumalalle, tään nähdä ruutipesän räjähtävän taivaalle niinkuin ilotulituksen!