Häilähtää tuuless' sepaleet ja tanut, kuin markkinoilla säkkipillit piipaa. Vekarat likakintut häärää, teuhaa helmoissa nauravaisten rouvasnaisten, mytyissä sylivauvat tillittelee.
Hivutustaudin syömä räätäli puuseppää pulleata ärsyttelee ja riitaa haastaa naapurinsa kanssa, tää kunnes kiukun vimmass' syöksee päin, mut säikähtää, kun äkkää sotamiehen, mi muurin kupehella köllöttäin sojossa peitsi päivää paistattelee. Mut mikään häiritse ei hyvää mieltä, mi väkijoukon rinnass' salaa kehrää kuin kissan uneljaan ja saalisvarman… Käy kohaus kuin myrskytuulen tullen äkisti ihmismeress'; yhteen ääneen kaikk' kirkuu, tarinoi ja sopottaa: »On lentänyt jo Hornan tuuttiin noita, tuiskuttain tulta suustaan, sieraimistaan, on hourupäiseks tehnyt pyhän miehen, mi krusifiksin voimall' uhmata pyys valtaa Helvetin ja paholaisen. Nyt pahan vallassa hän teutaroi ja remuaa kuin ruma henki itse.»
Venähtää pitkäks naama nauravaisten kuin lasten, joilta rikottu on lelu, kun rummunpäristäjä kuuluttaa: Jo piru otti noidan sen, jää näytös kertaan toisehen.
KALPAVELJEKSET
Keskiaikainen ballaadi
Nuo kaunihit kalpaveljekset
oli samaan neitohon syttynehet.
Sydän Signhildin vuoks löi kummankin:
Ujon Perthin ja uljahan Helmuthin.
Tuli Kiusaaja luokse kummankin, pyhän Perthin ja sankari Helmuthin: »Mi rakkaampi liekään valloittaa, sulo Signhildin lempi vai pakanamaa?»
»Puniristin ja valkean viitan vuoks mun hurmeeni kerran jo hiekkahan juoks, — noin haastoi Helmuth, — ja vieläkin ma kassapään kalpahan vaihtaisin!»
Pyhä Perth noin virkki: »En miekan mies ole konsana ollut, sen Jumala ties, mut vannoa voin: jos Signhildin saan, hänen vuokseen ma valloitan pakanamaan!»
Oli immelle sulhot kuin veljeä kaks, ei kumpaa hän arvannut rakkahammaks. Miel'lempeä päätti: »Sen kohtalon jaan, ken lempensä vuoks lyö velhojen maan.»