On meri myrskyävä kiiraskuoro ja ukonliekit kirkon kynttilöinä, kun rukoukseen Luonnon alttarille ma vaivun ankeen ahdistuksen öinä.
Oi pilvi, pilvi, sada sieluhuni ja itke, mit' en itkeä ma voinut! Oi tuuli, tuuli, soita rinnastani sen mykkä murhe, jok' ei koskaan soinut!
Mut, päivän sormi, piirrä taivahalle eloni ihanaiset ilon-aiheet, nuo vielä suuremmat ja salaisemmat kuin oli vastoinkäymisten! vaiheet,
niin että kerran kera aurinkoisen tää ilmankansi hehkuis, helkkäis julki sen kärsimykseen piilleen syvän onnen, min sairas ihmisyys kuin helmen sulki!
Oi, Luonto, Luonto, mestarini suuri, sa, jonk' on sielu ikivirtaa, -tulta, omakses ota sävel sammuvainen ja laulu, joka kesken uupuu multa!
KUOLEMAN PUUTARHA
INVOCATIO
Ma kadotin, kun eksyksissä kulin kaikk' aarteeni. Löys varmaan joku ne viel' köyhempi, köyhempi kuin miks tulin ne hukattuain ma. Suon hänelle perintölippahan, min matkallain menetin syyttä, ansiotta sain.
Ma ennen ryntäsin, nyt katson taampaa, kuin rintaan tähtää iskut kohtalon. Lie nauraa ihmiselle arvokkaampaa kuin itkeä: se vaikeampaa on! Niin, voittaja, sun otan vastaan kuin en voitettu ma oiskaan, hymysuin.
Niin, Kuolo voittaja, sun otan vastaan kuin vertaisesi voimass' olisin, kuin köyhyytein ois kuori ainoastaan, vain naamioitus tarun kalliin, kuin tallella ois koko nuoruutein pään timantein, sydämen rubiinein.