Se ota uhriksi, maan povi armas, pantiksi sen, mull' että tässä alla sammalen on lempee vastaanotto rauhanmajaan, sun syliis, ijäinen!
Orvokki
Sa orvonkukkani, sa siskosein, min siksi tein, kun etsin silmää tummaa, min yöhön hukkuis oma tummuutein, oi siskosein, miks kuihdut multa pois! Vaikk' kammioni täyttyis jasmiinein ja veriruusuin, lumikastanjein, sun sijas tyhjä ois!
Ei lohduttaa se voi, jos rotus toistuu terin miljaardein suv'öissä valoisissa vääräin alla, jos oudot kaltaisesi tummat tuoksuu jossakin joskus, outoin akkunalla, kun sa, min taivas yksin mulle loi, sa ainukainen, auvo sydämein, mi kuollessaskin kulta-unelmat suot perinnöks ja huulin himmennein mua vielä siunaat, koskaan enää et luo auki silmääs, ijäks sammuivat sametti-sielus sanat salaiset.
Oi sydän-ystäväin, oi siskosein, me orpotaimet elon ansar-katon loukossa piileväiset, kuka meistä sit' uskois, että kuolee korvaamaton kauneus elämästä kera meidän ja että, vaikka halki aikojen tuikkaisi tähdet tummain silmien ja tummat sielut sois, ei koskaan tuota kuulu tulevaksi säveltä, jonka kuulimme me kaksi, niin, sinä, minä, ah — me kahden vaan piirissä luonnon, koko laajan maan! Oi orvonkukkani, oi ainoisein, miks kuihdut multa pois!
Kulkuset
Elämän jäiden keskeltä pois unten karkeloon, suv'illan suureen ilohon kaivannut kauan oon.
Jo kuuluu niinkuin kulkuset tuon yli tumman jään; ne kehrää sielun himmeään jääkukkain helinään.
Jääruusut sulaa, aukenee suv'unta tuoksumaan ja kera niiden sydämein kuin ruusu roudastaan.
Jo oudot orhit hirnuvat ja tuisku silmiin lyö. Mut Tuonen impi hymyää kuin lämmin suvi-yö.