Mustan virran viekas loihtu, huuteleva, suuteleva. Herra, heitä yöhön soihtu!
Tuli, tähti, merkki pieni, että olet, että elät, taikka tähän päättyy tieni!
PUNALYHTY
Hätäläppänä lyön ma kupuhun aution, kumean yön. Maapallo on tää vain haaksihylky, mi häviää.
Hätämerkki ma oon.
Rata rikki on! Jumala armahtakoon!
Elo elkeineen
juna päätön on, syöksyvä syvyyteen!
PALAVA PUU
TULEEN HEITETTY
Voi minua! Ma palan, hehkun, hiillyn, tukehdun tuleen! Liekit arinalla kuin käärmeen kielet hipoo, pistää, polttaa tuskalla ennen tuntemattomalla. Tää kuolemaa on, nyt ma tiedän sen. Oi, miks' en saanut kuolla korpehen, lymytä ryteikköhön sammal päällä tai järveen tuupertua ukkossäällä, siin' uida, vettyä kuin ruhot monet kaltaisteni, joit' ennen kammoksuin, kun vainaat lehdettömät lahoin luin aaveina häämöttivät lammen yöstä! Niin, miks' en veteen, miksi tuleen syöstä mun täytyi, metsän tumma, vilvas puu!
Ma itken, sihisen, ma räiskyn, parun! Tää päätös siis ol' onnen suvitarun! Tätäkö varten säästin valkotuohen, piiloilin marjatiellä mökin lasta, ja kielsin ystäväni lampaan, vuohen mun lehtipukuani raiskaamasta, ojensin oksat päivään säteilevään kohdussa korven kohisevan kevään! Ma petetty! Ken teki mulle tään? Haa sinäkö, sa häijy hanko-nainen, mi istut tuossa lapsi rinnoillasi tuijottain kylmän-kypenöivin silmin mun tuskaani? Vai etkös? Mitä nään: sa kyynelöit, on katsees niinkuin lasi! Niin on kuin sull' ois tuska samanlainen kuin minulla, sa itket kera mun! Tuon nähnyt lienen jossain tutun pään…
Siit' on jo aikaa vierryt. Luona takan kyyröttäväisen kyyssäselän akan, tuon madonlakin rypyttyneen alta nyt tunnen tytön kotitanhualta…! Hyväili mua käsi pienoinen kuin tuulen henki, siipi perhosen, suu sulommin kuin leivo liverteli. Hän jotain korvahani kuiskas silloin kuin oisin ollut hälle suuri veli…