Nyt kaikki kaukomuistot tulvaa esiin kankaalta kukkivalta suvi-illoin, kun päivä laski laulavaisiin vesiin…
IDYLLI
Läpi rantakortteen ja niittyvillan ja suurien saniaisten sa samosit, kuvetta kallion kapusit kuin ohutnilkkainen kauris yli neulasmaton, yli sammalneuleen, laelle korkean harjun.
Kaikk' kumarsi sulle: ylpeät kurjenmiekat ja lempeät linneat ja valkeat, neitseelliset metsätähdet, ma kumarsin enin.
Kaikk' uhrasi sulle: käet kaikki kultia kukkui, pyhä pihlajapuu pudotti helmaasi marjainsa purppurasateen, ma viittani väljän astinlaudaksi levitin jalkaisi pienten, nostin viileän viuhkan leuhkomaan hipiäs lunta ja kutries kultaa.
Mut sull' oli salaisuus. Kun käet kukkui, sa kysyit: »Montako vuotta saan minä odottaa häntä, montako vuotta saan minä rakastaa häntä?»
Ja mulle sa kuiskasit: »Tahdotko, koivuni, kasvaa onnen orreksi hälle?» »Kelle?» ma kysyin. Silloin sa piirsit lempesi ryöstäjän nimen, tuon liioin lemmityn nimen, rintaani syvään.
MUODONVAIHDOS
Lyö tuisku akkunaan. Viluhun kuolet, sa päivänkukka lauhain laaksojen! Oi, vaimo, ota poltostani puolet, sun vuokses hehkun, hiivun riemuiten! Jo sisällön sain kuolon tuskahan, nyt uskon: vaikka totuin jänkiin jäisiin, ma synnyin morsioksi salaman, ma että kerran tuleen heitettäisiin.
Nyt tahdon palaa, tulla tuhaksi. Kaikk' elon nesteet suonistani pois ma antaisin, jos lämmön sulle sois tää loimoni, sa valju kumppani. Oi onnen unelmaamme särkynyttä, mi syntyi öissä leudon kevätsään, kuss' ennen ylenimme ystävinä. Ken kurjemp' on nyt, sinä vaiko minä? Lie mieles valkeempi ei lieden syttä. Kuink' armahastas jouduit eksymään?