Hän kolibri on, koru kallis.
Ken ei häkkihin tulla sen sallis!
Moni kaikkensa lunnaaks tois,
jos nähdä kuin taivahan oven
sais pohjaan tuon untuvapoven,
sen syttää tai särkeä vois.
Sitä ovea löydä te ette. Hän on nukke, on aito Poupette: tekopontimin käy, ilakoi. Väriloiston sai luotaissa pintaan, sydän tullut ei samaan hintaan: se ei syttyä, särkyä voi.
»PUNAISEN LEIJONAN» BAARISSA.
Laatukuva.
»Punaisen Leijonan» krouvari mies mielevä on Perronnet. Hyvä hyllyillä hällä on patteri, siinä Byrrh, Picon, Cressonnée ja Bordeaux'n viinit ja Deloso ja kuohuvat olvet ja Cointreau… Ja kassassa hällä on musta Marianne, kuvankaunis kappale, valkearanne.
On autio baari, ja vanhan jutun mies alkaa, vaimolle varsin tutun:
»Voi miksi et olla voi, chère Marianne, kuin naapurirouvat Mathilde ja Jeanne; he miestänsä myötää ja tiskillä häärää, ei kassahan päästä he frangia väärää. Mut sinä vain murjotat niinkuin muuri, sun vuokses on vallalla köyhyys suuri, sun syytäs on kaikki nää laihat laskut ja täydet pullot ja tyhjät taskut! Kyll' osasit ennen sa laverrella, kun viel' olit sirkuksen Cora la Bella, sun huuliltas virtasi englannit, saksat, nyt tuskin »bonjour» sinä lausua jaksat. Voi, miksi et olla voi, chère Marianne, kuin naapurirouvat Mathilde ja Jeanne?»
Hymyin halveksivaisin käännähtää päin miestä musta ja ylpeä pää:
»Mua liikuta lain ei laihat laskus, ei täydet pullos ja tyhjät taskus! Mut sääli on kuollutta Coraa la Bellaa ja sirkusta, kaunista Concinellaa, jossa enää ei ratsasta Cora la Bella tuliorhinsa loimella purppuraisella. Jalon aasihin vaihtoi hän hiirakon ja aasiksi itsekin muuttua on!
»Kuin varjo ma olen, kuin unessa kulen… Kenen syy? Kuka sammutti verteni tulen? Kuka suloni riisui ja riemuni vei? Kuka sanoi: nyt kuulut sa porvarissäätyyn, tapas entiset siihen sovellu ei, et kaulaas saa kietoa kulkurin käätyyn, et iskeä silmää, et nostaa nilkkaa, et hiuksissa kantaa hetalehilkkaa, yli pääs enää heity ei sirkusvanne, et ole enää Cora, vaan madame Marianne!