Vait', yrmynä nää sanat kuulee se.
Mut sitten sinkoo sana: »Petturi!»
Ja toinen jatkaa pilkka huulillansa:
»Vai kuoloon vihkit meidät, profeetta! Vapahdus varma, saatu helpolla: on susi valkee mies ja puree saakka luuhun! Mut lampaiks lähdetä ei sutten suuhun!» Ja kolmas lisää: »Mielessään on ansa!» Ja koht' on lynkkaamahan valmis kansa. Se rääkyy, kiljuu: »Vastaa puheesi ja itse tietä näytä, mestari, kuin kuolee se, jok' ei voi olla vastaan!» Ja iskut, lyönnit, kivet lankeaa kasvoihin kauniin paimen-bramaanin.
Hän hiljaa pyyhkii hurmeen kauhtanastaan ja virkahtaapi äänin sammuvin: »Kätenne raa'asti miks kultaa raastaa Orientin temppelin, miks lyötte suuta, joka toden haastaa, tuo viestin kaunihin, ett' teidät säätänyt on tahto taivaan samoomaan valon tietä loputonta, kuolosta kuolohon, vaivasta vaivaan, siks kunnes vapahdettu kaikk' on maa… Se tiellänne vain, rakkaat, muistakaa, ei vapahtaja ole yksi, niit' on monta…»
Hän lähti kaukaa Amu-Darjan suulta, vuorilta Pamirin kokoomaan talteen, uhriks temppelin, hedelmälahjaa ihmisyydenpuulta. Hän kiersi vasten päivää, kohti tuulta ja saapui aapaan keitahattomaan, miss' elonpuut ol' lakastuneet hiekkaan, miss' Suuren Hengen mies, profeetta Khivan maan vain yksin kaatua sai hengenmiekkaan.
Jäi tuuleen sanat, jotka kuollessaan hän huokas: »Oi, valo Itämaan, maailman vapahdus, tie Jumalaan, kuin olet hidas, alpinraskas nousemaan…»
LUMOTTU METSÄ.
Ritaritaru.
Hän mässäs kuin Belsasar, hän joi ja hekumoi, linnassaan yötä päivää symbaalit, huilut soi. Ja niinkuin Macbeth uusi hän knaapeillensa huusi:
»Ei synny sitä miestä, mi veis mun valtikkain! Tiara onnen murru ei ennen otsaltain, ennenkuin vuori kiikkuu tai metsä eessäin liikkuu!