»Ma vuoren haltioilta kuningaskruunun sain, lumotun metsän aarteet on kaikki hallussain: jok' ainut toive, kaipuu mun tahdolleni taipuu!
»Oon rikkaampi kuin Kroisos!
Auk' aarrearkkuni suut!
Ma loputonta tuhlaan:
mua ruokkii taikapuut,
mua palvoo henkein parvet;
ei ehdy juomasarvet!
»Ei koskaan lopu laulut, ei voima verestäin. Ei hätäpäivää mulla oo ennen edessäin, ennenkuin metsä ryntää tai vuori vettä kyntää!
»Oon Salomon ma suuri!
Käy syliin Zulamit!
On multa loihtu-yrtit,
nardukset, mirhamit,
on nuoruus, jok' ei haihdu,
ei vanhuudeksi vaihdu!
»Ei koskaan tanssi taukoo, ei sammu rinnan lies. Ja vasta silloin, silloin lien myyty, mennyt mies, kun maa ui yli lahden tai puut käy jalan kahden!»
Hän mässäs kuin Belsasar, levosta tiennyt ei. Halk' yön kuin ratsu hurja hänt' elon riemu vei ja onnen hurma pauloi ja bajadeerit kauloi.
Mut kerran keskiyöllä hän lumivalkeaks sai kasvoiltaan ja tyhjään silmäänsä katsoi kaks ohitse soihtuin, maljain, divaanein, tanssitaljain.
Pikarin rikki löi hän ja kimpos pöydästään: hän näki, mit' ei nähnyt muu seurast' yksikään. Ja niinkuin Macbeth uusi hän kauhistuen huusi:
»Ah, kauniit knaapit, neidot, mit' onkaan ilve tää: lumottu metsä uipi veen yli niinkuin jää, maa niinkuin aalto kiikkuu… Nyt metsä, metsä liikkuu!
»Haa, kuulkaa, kuinka ilmaa
sen pieksää tappurat!
Ja tuolla! Nähkää kynnet
ja silmät ilkkuvat!
Hei, velhoilta tie tukkoon!
Kaikk' ovet säppiin, lukkoon!»