Mut vaitiolo kaamee
on ainoo vastaus.
Vain sieltä, täältä kuuluu
salainen kuiskahdus:
»Vei järjen hältä juomat,
nyt jalat alle, kuomatl»
Pois taukoo tanssi, soitto…
Maa viime maljan joi.
Ei enää bajadeerein
iloinen nauru soi
ylitse öisen lahden…
Hän peikkoin kanss' on kahden.
Hän ähkää: »Lemmen ruusut
pois, pois! Ma tukehdun…
Niin suukot niiden löyhkää
kuin haudan avatun…
Ne hengen multa salpaa,
ne lyö kuin sata kalpaa!
»On ympärilläin saarto kuin kätten tahmeain, ne vetää liejun alle, ne imee hurmettain kuin iilimato juuri tai niinkuin lukki suuri…
»Mun vilu on ja helle… Yön kuumat orkideet nyt sydämeeni sataa kuin lumihiutaleet, kuin kuolinhetken kuvat puut yllein kumartuvat…
»Haa, nyt se kaikki kaatuu
mun onnein Libanon!
On joka runko poikki
ja ontto, juureton!
Tyvessä tirskuu peikot…
Hyv' iltaa, iloveikot!
»Niin tutut piirteet! Melkein
teit' uskon knaapeiksein!
Mit' ootte, konnat, tehneet
mun taikatarhallein?
Puut olallanne kiikkuu…
Haa, siksi metsä liikkuu!»
»Ha haa, miest' älytöntä, yön peikot irvistää, on omain kättes työtä palaneet korret nää. On kuivat taikalähtees: me perimme vain tähtees!
»Jok' kerta, jolloin nälkääs rikosten riistaa söit, surmasit sulon yrtin, sen juuret poikki löit, sijalle jätit tuohon yön mustan sappiruohon.
»Jok' kerta, jolloin kaasit sa ilopikariis maan makeuden kuohaa, sait madon kukkasiis, mi raiskas kultakennon, soensi helmen hennon.