»Jok' kerta, jolloin lietsoit sydämes valkeaa himojen hiilloksella, kumarsit kuolemaa, siks povessasi suuri nyt kasvaa kalmanjuuri.
»Ja joka kerta, jolloin sa raivoks sumenit, sa myrkkykeison rintaas vihaisen istutit, mi tihkuu tihun mahlaa: syyn suossa jalkas kahlaa!
»Ja joka kerta, jolloin sun suusi herjan huus', sa yhden annoit meille omaksi onnenpuus. Jos kelle henget suuttuu, lahjansa turmaks muuttuu!»
Hän, lumometsän herra, tään kuulee korvissaan ja näkee silmissänsä pois purjehtivan maan ja tähdet, jotka sammuu, kun aamun karjat ammuu…
Hän vapisee, hän huojuu
kuin vanha lahopuu,
hän sata vuotta siinä
hetkessä vanhentuu…
Hapsilleen sataa lunta…
Hän kuiskii: »Unta, unta!
»Lumottu metsä, kaikki vain tyhjä kangastus, ja knaapit, bajadeerit ja rinnan rikkaus… Mut jotain oli mulla, kun köyhäks näin voi tulla!»
Hän seisoo vain ja seisoo ja tyhjään tuijottaa, hän patsahaksi juuttuu, maa allaan aukeaa… — tie lepoonko vai vaivaan, vain tiennee tähdet taivaan! —
Mut tähdet kaikk' on vaiti. Sen taru kertoo vain, tää että koston työtä oi' onnen haltiain. Kun leppyneet ne eivät, omansa peikot veivät.