kun ihmisäänet, -muodot monet nuo, niin räikeät, ei pääse enää luo! Myös valkolokit, viime saattajat yön usviin uupuivat. Vihurin pauhu jälelle vain jää, sanaton laulu, jota ymmärtää vain hattarat.
Vain sielu sen, ken myrskyn lapsi on, kuin aalto ajaton ja rajaton, se, jolle auvo maan on ahdistus ja raskas vankeus, työkellot, jolle tyhjää vapajaa, mut kaikkeuden kannel kumahtaa kuin kutsumus…
NÄKÖALA SEINELLE.
Akkunani alla sa virtaat ja vilkut, harmaan-ruskean-viherä Seine. Ah, kuinka moni sun helmaasi vaipui, jolt' oli lopussa vaate ja eine!
Moni, jolta uupui kalliimpi vielä:
usko ja rakkaus, elämä itse…!
Ah, kuinka, Seine, sa julkeat juosta
pyhien kirkkojen partahitse!
Siltojes päällä on helke ja välke,
iki-ilotulta veshelmesi palaa.
Siltojes alla on inferno, sinne
juur' leprasairaan näin hiipivän salaa…
Auringon sammuessa, syttyessä lyhtyjen
elämän peili oot, pettävä Seine.
Sulia on tuhanten vuossatain silmät,
sua on katsellut Veri aine, Heine…
Kuink' olet lähellä, sentään kaukana, elämän kankahan kaita päärme! Työnnätkö pois vai kutsutko luokse, viherä, vilkkuva, vierivä käärme…?
KASTANJANKUKKA HOUILLES'IN MARKKINOILLA.
Kastanjankukka kuin valkea kynttilä loimujen, lamppujen lomista katsoo etelän kesän mustaan yöhön, kuumahan yöhön.