Hänenkö,
joka käsivarsin kuumin
niin minut kiersi,
niin minun ruumiini pusersi sieluttomaksi,
että ma pelkäsin,
sun sielua vaille jäävän?
Hänenkö,
joka henkensä voimalla
niin minut pauloi,
niin minun henkeni ahdisti aineesta irti,
että ma pelkäsin,
sun ruumista vaille jäävän?
Vai hänenkö, joka hiveli viilehin sormin, joka katseli kaunehin silmin, jonka sielu suuteli kaukaa kuin tuoksuja kantava tuuli tai henkäys vieno hiljaisen yrttitarhan, jossa mun sydämeni uinui autuaan unta kuin nuoren kukkasen umpu, jossa mun henkeni vaelsi kuin valkea lapsi, jossa mun ruumiini pyhättö säilyi koskematon?
Oi, miksi ei hän, tuo hiljainen, viileä, kaunis, miksi ei kietonut mua käsivarsin kuumin, miksi ei riistänyt henkeni vapaana vaeltelevaista varjoa vangikseen, niin että, sun, lapseni rakas, syntymätön, olis pakko ollut syntyä tänne!
KADJARIN ELEGIA.
Ma Kadjar luutunlyöjä, mik' on mun? Ei käsi kanna viiniruukkuhun, ei silmä neitoon, jonka äsken kuulin viel' laulavaksi lehdoss' Samurun!
On raajat raskahat kuin vanhan muulin.
Ken uskois, että kerran nauruhuulin
kuin runotarta maljaa suutelin
ja joka naista luutukseni luulin!
Ken uskois mua, jos ma kertoisin,
ett' olin herra lemmenhaaremin,
kaliifi kaupungissa, jossa kannoin
iespurppuraa Harun-al-Rachidin!
Ken mittas aarteet, jotka silloin annoin,
kaikk' kerjäläiset, jotka runopannoin
koristin korkeiks päästä sydämeen,
kaikk' kuollehet, jotk' eläviksi vannoin,
kaikk' alastomat, jotka kultaiseen
haaveeseen peitin, pyhään valheeseen,
kun viinin tuli valoi hehkuansa
ja tähdet illan katsoi kalvoon veen!