Tarja istuutui odottamaan Jukkaa. Tämän piti pian tulla. Hän veti esille vanhan koru-ompeluksen, joka hänen hermojensa pitkällisen kiihtymistilan vuoksi oli saanut olla vuosikausia koskematta. Ja hän alkoi ommella hitaasti, huvikseen, haaveillen melkein kuin nuoret tytöt, pistäen silloin tällöin pisteen ja jääden jälleen unelmoimaan hymyillen omille mielikuvilleen. Hänen rinnassaan oli suloinen rauha eikä sentään tyhjyyttä. Se oli täynnä lepoa ja hämärää, onnellisen rakkauden odottavaa, hiljaista kaihomieltä.
Hän rakasti todellakin Jukkaa hyvin suuresti. Ja päivä päivältä yhä enemmän. Eikä hän hetkeäkään koskaan ollut katunut avio-eroaan entisestä miehestään. Ja sentään se oli alussa tuntunut kovin raskaalta. Se oli täytynyt tehdä enemmän pään kuin sydämen voimalla. Sillä Tarja oli vakuutettu siitä, että ero heille kummallekin oli parempi, ei siksi, että heidän keskinäinen hellyytensä jollakin tavoin olisi vioittunut, pikemmin päinvastaisista syistä. Heidän luonteensa, heidän aatemaailmansa olivat siinä määrin erilaiset, että ne suorastaan hävittivät toisiaan. Ja siitä huolimatta he olivat jollakin käsittämättömällä tavalla sidotut toisiinsa kuin omaan turmioonsa. He olivat sairaita toisistaan ja jonkinlainen hentomielinen pehmeys teki heille kummallekin kaiken leikkauksen ajatuksenkin kauhistavaksi. Ja kuitenkin se oli ainoa tapa parantaa, ja Tarja tunsi, että joll'ei hän tekisi tätä räikeää pelastus-työtä, ei sitä tekisi kukaan. Ainoastaan tähän rakkauden-ajatukseen vedoten hän oli jaksanut sen tehdä ja hänen oli tätä tehdessään koko ajan täytynyt vakuuttaa itselleen, että hän teki hyvää tehdessään pahaa.
Tukahduttaen nyyhkyttävän tunteensa, jota hän nimitti liikatunteellisuudeksi, oli hän sitten johdonmukaisesti käyttänyt kaiken tahdonvoimansa katkoakseen nämä epäterveet siteet.
Jukka oli hänelle alun pitäen merkinnyt aatteellisuuden, yksilöllisen vapautumisen ja terveemmän maailmankatsomuksen voittoa. Tältä pohjalta hän juuri oli yhtynyt Jukkaan ja Jukka puolestaan tukenut Tarjan irtautumustaistelua. Tältä pohjalta myös rakastunut, jos sellaista saattoi sanoa rakastumiseksi. Se oli ollut älyllistä lähestymistä, ei vaistomaista; tahallista, itsetietoista, koko olemuksen hyväksymää liittoutumista toiseen ihmiseen, juuri sellaista, joksi Tarja aina parhaissa unelmissaan oli kuvitellut oikean rakkauden, sen, jonka saattoi tunnustaa koko maailmalle ihmisyyden ihannetta loukkaamatta.
Mutta tuo arka, näkymätön kudos, jonka entinen elämä oli punonut, oli pitkä-aikaisempi ja tuskallisempi rikkoa, kuin mitä Tarja alussa oli luullutkaan. Se tarrautui, sotkeutui kaikkeen, mitä hän ajatteli tai teki. Se kalvoi ja kahlitsi hänen sisintään. Ja sai aikaan paljon raskaita mielialoja myös Tarjan ja Jukan välille. Ja tämä juuri oli Tarjalle tuskallisinta. Hän ponnisti kaikkensa torjuakseen pois tuon entisyyden varjon. Hän selitti ja tilitti itsensä rehellisesti pikkuseikkoja myöten siten välttääkseen ainakin väärin-ymmärryksiä. Mutta hän tiesi kyllä, että nämä ripit eivät olleet Jukalle mieluisia, niin kauan kuin tuon toisen väkivaltainen kuva niistä sukeltautui esiin.
Nyt vasta se oli väistynyt, nyt vasta…
Ovikello helähti.
Ei koskaan ollut Tarja niin kevein askelin vielä rientänyt Jukkaa vastaan. Hän oli onnellinen. Onnellinen siitä että hän täydellä antaumuksella saattoi rakastaa miestä, jonka hän tunnusti koko olemuksellaan. Ei enää vain päällään, vaan myös sydämellään, vaistollaan, aisteillaan. Kaikki se salainen hermo-elämä, joka aikoinaan oli ollut niin sitkeän vastahakoinen vaihtumaan, oli vähitellen sekin siirtynyt Jukkaan, juurtunut ja tottunut tähän uuteen elimistöön. Näin voimakasta ja kaikinpuolista kiintymystä ei Tarja vielä milloinkaan ollut tuntenut.
— Miten sinä olet kaunis tänään, sanoi Jukka ensi tervehdyksekseen.
Tarja punastui mielihyvästä niinkuin koulutyttö.