— Minulla on niin hyvä olla. Ja tiedätkö miksi?
— Kauniin ilman vuoksi.
Tarja kiersi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Ei, vaan siksi, että rakastan sinua niin äärettömästi, ainoastaan sinua koko maailmassa, minä tiedän sen nyt, tunnen sen nyt…
— Nytkö vasta? virkahti Jukka puolittain leikillisesti, puolittain surullisesti.
Tarja veti Jukan viereensä sohvalle.
— Olenhan sen aina tiennyt, tuntenut koko ajan! Mutta en niin ehyesti kuin nyt. Olin sairas entisyydestäni. Nyt vasta olen terve ja valmis seuraamaan sinua vaikka maailman ääriin asti!
Jukka tuijotti eteensä synkästi.
— Miten onnellinen olisin ollut, jos olisin kuullut nuo sanat aikaisemmin, oikeaan aikaan, puhui hän kuin itsekseen. Silloin, jolloin minä olin valmis seuraamaan sinua vaikka maailman ääriin. Muistatko! Sinä et uskaltanut silloin. Et rakastanut niin paljon kuin minä…
— Rakastinhan, miksi et usko! Sanoinhan sinulle aina: ole kärsivällinen, se menee ohitse, minä paranen kyllä… Mutta se vaati aikansa…