— Liian kauan aikaa.
— Mutta minkä minä mahdoin sille, että elimistöni toimi niin hitaasti. Eihän se ollut minun syyni. Jokaisella taudilla on oma kulkunsa. Enkä minä voinut teeskennellä olevani elämän-iloinen ja luja, silloin kun olin vielä toipuvan kirjoissa, hauras ja heikko. Älä siitä enää soimaa minua! Sellaistahan voi sattua itse kullekin. Ja jos kehitykseni käykin hitaasti, niin sitä vankempaa jälkeä siitä tulee. Tautini ei koskaan uusi, sieluni ei ota taka-askelta, siitä voit olla varma. Ja siitähän sinun oikeastaan pitäisi iloita. Minun rakkauteni on luotettavampi kuin kenenkään. Se on kärsinyt itsensä lujaksi.
— Rakkautesi keneen?
— Sinuun tietysti.
— Tekosi eivät vain pidä yhtä sanojesi kanssa. Eihän siitä ole niinkään pitkiä aikoja, kun vielä kerroit nyyhkyttäneesi entisen miehesi sylissä…
Jukka sanoi tämän kovasti ja katkerasti.
— Voi Jukka!
Tarjan äänessä soi hellä, nuhteleva rukous.
— Miksi et tahdo ymmärtää minua! hän hetken perästä jatkoi. Olenhan selittänyt kaiken. Senkin, mistä se johtui. Enhän ollut tavannut häntä vuoteen. Ja kuitenkin olin tuon vuoden kuluessa kärsinyt niin äärettömästi sen aivojeni pohjassa asuvan sumukuvan vuoksi, joka kantoi hänen piirteitään. Eihän se ollut hänen syynsä eikä minun syyni. Meillä oli sentään yhteinen elämä takanamme. Tahdoin unohtaa hänet, en voinut. Ja sitten kun tuo kaiken tuskan tuottaja, tuo viaton syy, tuo onnettomien mielikuvien esine äkkiä aineellisena oliona ilmestyi eteeni, oli luonnollista, että häneen kohdistettu sähkö aivoistani purkautui ulos. Pääsin sen painosta siten vapaaksi. Siinä oli kaikkea, kuolevaa mielenkiintoa, rakkauden viimeistä vihaa, joka syytti, suri, sääli yht'aikaa. Se oli kaiken kestetyn kärsimyksen laukeamista tyhjäksi. Nyt se on poissa.
— Voi uudistua milloin tahansa.