— Ei milloinkaan. Tunsin sen heti. Ja olen todennut sen itsessäni perästäpäin.
— Olet siis vielä kokeillut tämän tapetun mielenkiintosi esineen kanssa!
— Jukka!
Tarjan ääni värähti tuskallisesti.
— Jukka! Miksi et usko minuun? Minä vannon, olen aivan vapaa hänestä, vailla minkäänlaisia kosketuskohtia. Sinä olet minun ainoani.
— Nyt vasta…
— Koeta, armaani, unohtaa katkeruutesi. Unohdamme kaiken sen kovan ja pahan ja vaikean, mikä on takanamme. Alotamme uuden, eheän elämän. Eihän vielä ole liian myöhäistä. Maailma on vielä, ja maailman ääret, joille kerran minua lupasit seurata. Nyt uskallan.
— Minä en uskalla enää?
— Etkö rakasta minua sitten enää?
— Rakastan kyllä, mutta en enää samalla lailla kun silloin kerran, jolloin molemmat erosimme, särimme kotimme, silloin, jolloin meillä ei ollut muuta tukea eikä oikeutusta kuin se, minkä itse jaksoimme itsellemme antaa; rakkautemme ja uskomme korkeampaan ihmisyyteen. Silloin olin minä ainakin niin ehjä ja kaunis kuin saatoin olla. En rakastanut ketään muuta kuin sinua. Särin riemulla…