— Minä en koskaan voi särkeä riemulla, se koskee…
— Ja kun näin että sinäkin uskalsit ja jaksoit tehdä saman, vaikka olit nainen, olin mielestäni unelmieni huipulla. En nähnyt mitään sinua ihanampaa. Sen vain, että sinä läpi maailman soiman, yli särjettyjen kotien, halki kuoleman, tulit minun luokseni ja että me kaksi yhdessä sitten lähdimme astumaan kohti uusia, muille tuntemattomia korkeuden kukkuloita. Se oli elämäni suurin hetki. Minä riemuitsin. Ja luulin, että sinäkin teit samoin. Ja petyin… Sinä surit, itkit, elit masennuksissa, aallon laaksossa, silloin kun minä olin harjalla. Minä rakastin vain sinua, sinä sitä toista. Siinä oli ero. Ja se oli minulle ääretön pettymys. Olin silloin herkimmilläni. Silloin sulkeuduin, en voinut olla sinulle avomielinen enää… En voinut antaa anteeksi sitä, etten voinut tehdä sinua onnelliseksi.
— Etkö voi ymmärtää, minä olin silloin sairas… äännähti Tarja surullisesti.
— Ja minä sairastuin silloin. Hengenvaarallisesti sitäpaitsi. En olisi koskaan siitä omin voimin suoriutunut.
— Kenen voimalla siis?
Tarja tuli kasvoiltaan valkeaksi.
— Hyvien ihmisten, niinkuin aina sairaat. Kuka vain tahtoi minua lohduttaa oli silloin kuin henkeni pelastaja.
Tarja jäykistyi.
— Ja sellaisia tuli?
— Jumalan kiitos, maailmassa on vielä sellaisiakin.