PIKKU TYTTÖJÄ

Elina.

Elina kulkee äitinsä ja äidin ystävättären kanssa pitkin Berlinin katuja.

Hän on seitsemäntoista-vuotias, vaalea, hento ja vilkas. Hän tietää olevansa sievä ja toivoo, että muutkin sen huomaisivat. Ja se huomataan kyllä. Sillä hänestä säteilee väärentämätön nuoruus ja väljähtymätön elämän harrastus. Ja hän säteilee kaikille, mutta erittäinkin kaikille miehille. Koko hänen olemuksessaan, hänen vallattomasti peilailevissa silmissään, hänen itsetietoisesti nytkähtelevissä vyötäisissään, jalan nousussa, suun hymyssä, on niin paljon vastapuhjennutta ihmisuteliaisuutta ja ilon ikävää, rakkauden kurkoitusta, ihailun tarvetta ja onnen odotusta, että se vaistomaisesti pukeutuu keimailuun.

Kadulla äiti ja ystävätär kulkevat edellä Baedekerit kädessä. Elina on aina tähän asti kulkenut tiukasti äitinsä käsipuolessa, mutta nyt tämä eilen saapunut ystävätär on anastanut hänen paikkansa ja hän tuntee olevansa vähän kuin viides pyörä vaunussa.

Elina on aina väärällä paikalla, joko liiaksi edellä tai liiaksi jälessä. Aina häntä huudetaan, opastetaan, torutaan ja valistetaan: "Missä olet Elina? Katsopas tuota palatsia! Pane mieleesi tämä muistopatsas! Ja tämän museon nimi! Käy silmät auki, Elina!"

Ja Elina tottelee nyrpeillään. Se on hänestä kovin ikävää. Kaikki kivitalot ja kivipatsaat ja taiteet ja tieteet ja tavarat ovat hänestä ikäviä. Ihmiset ovat paljon hauskempia. Kaikki muut paitsi hänen oma seuransa. Ja hän unohtuu taas hetken päästä katsomaan jotakin kaunista poikaa tai uljasta univormua…