— Elina, tuo on sopimatonta! neuvoo ystävätär.
— Ja miten sinä astut kantasikin linttaan! nuhtelee äiti.
Elina kohauttaa loukkaantuneesti olkapäitään. Minkätähden naiset aina olivat hänelle niin pahoja ja miehet aina niin hyviä? Miehille hän aina kelpasi sellaisena kuin oli, naisille ei milloinkaan. Sen hän saattoi huomata jo isästään ja äidistään ja kaikista muistakin. Miehet ainoastaan ymmärsivät häntä, sentähden hän mieluummin olikin heidän seurassaan. Siitä oli jo kotona aiheutunut monta kiivasta ottelua. Ja Elina oli ollut olevinaan enemmän rakastunut kuin mitä todellisuudessa olikaan, oli nostanut pilviin asti ne muutamat ylioppilaat, joiden vuoksi häntä ahdistettiin. Kiusallaankin. Itsensä vuoksi vain, ei suinkaan heidän. Mitä hän heistä! Ylioppilaista! Olivathan he kyllä kilttejä poikia, mutta niin ylimalkaisia, niin samanlaisia, kehittymättömiä ja sitten ainoastaan ylioppilaita. Korkeammalle toki tähtäsi Elinan kunnianhimo! Hän oli aina ollut salaa vakuutettu siitä, että hänen elämänsä tähti oli nouseva korkealle, että kerran joku oikein suuri mies oli rakastuva häneen ja tekevä hänet kuuluisaksi kautta maailman. Mitä laatua tämä suuri mies tulisi olemaan, siitä hänellä ei vielä ollut selvää käsitystä. Mutta luultavasti joku taiteilija. Elina ei ollut koskaan vielä tuntenut ainoatakaan taiteilijaa, ainoastaan kuullut heistä paljon puhuttavan. Ja he olivat hänelle korkeinta, jumalallisinta, mitä hän tiesi. Jospa hän kerran pääsisi heidän seuraansa, tapaisi oikean taiteilijan! Se tapaaminen muodostuisi varmasti käännekohdaksi hänen elämässään, avaisi portit kokonaan uuteen ihmemaailmaan, johonkin outoon, salaperäiseen ja pyörryttävän onnelliseen.
Mitä enemmän Elina miettii näitä asioita, sitä varmemmaksi käy hän siitä, että juuri tällä matkalla on tapahtuva se suuri, ihmeellinen ja sanoin selittämätön. Kuka hyvänsä tuntematon vastaantulija saattoi olla juuri se hänelle määrätty satuprinssi, joka oli tekevä hänestä unelmiensa prinsessan.
Tämä sisällinen hurmiotila pingoittaa koko Elinan ulkomuodonkin tavallista itsetietoisemmaksi. Hän kulkee selkäkenossa, nenä ylpeästi pystyssä ja hänen silmissään on uneksitun onnen hohde.
— Elina, mihin taas jäitkään! huudetaan. Katso eteesi, ettet jää vaunujen alle!
Ja Elina kiiruhtaa vastahakoisesti äitinsä viereen.
* * * * *
Elina istuu Café Bauerissa suomalaisen sanomalehden takana. Hän on lukevinaan, mutta ei lue. Hän vaanii, vakoilee, pitää silmällä itseään ja muita. Hän on varastautunut irti holhoojistaan, hän on ensimäistä kertaa yksin ulkona, hän on nyt kuin suuret ihmisetkin. Ja tämä tietoisuus täyttää hänet äärettömällä oman-arvon tunnolla ja sisällisellä jännityksellä. Hän odottaa. Mitä? Sitä hän ei tiedä. Sitä suurta, tuntematonta ja salaperäistä.
Hänen lähellään istuu nuori mies, joka koko ajan tarkastelee häntä. Elina huomaa sen. Hänen sydämensä alkaa pamppailla aivan kuuluvasti. Hän vilkaisee vieraaseen syrjäsilmäyksin ja piiloutuu taas nopeasti sanomalehtensä taakse. Sitten hän kurkistaa uudestaan. Heidän silmänsä kohtaavat toisensa. Elina punastuu korviaan myöten. Häntä pelottaa ja huvittaa. Tämähän on jo seikkailua! Hän muistaa arvokkaisuuttaan, pyytää maksaa ja koettaa astua ulos niin vaivattomasti ja tottuneesti kuin suinkin, mutta hän tuntee, miten vieraan katse polttaa hänen poskiaan. Ja heti kadulle päästyään hän kiiruhtaa pakoon juoksujalkaa kuin takaa-ajettu, tietämättä itse edes miksi.