Elinan rauha on mennyttä. Hänen ajatuksensa askartelee lakkaamatta tuon vieraan miehen ympärillä. Kuka hän mahtoi olla? Varmasti joku taiteilija. Hänellä oli niin mustat, surulliset silmät ja hänen tukkansa harmahti jo ohimoilla, vaikka hän vielä oli aivan nuoren näköinen. Hän oli varmaan hyvin onneton ihminen.
Seuraavana päivänä kasvaa Elinan levottomuus kaksinkertaiseksi. Hänen täytyi päästä katsomaan istuiko vieras tänäänkin Bauerissa. Ehkä hän odotti Elinaa…
Elina selittää äidilleen menevänsä museoon ja kiiruhtaa jälleen suoraa päätä Café Baueriin.
Aivan oikein. Vieras oli jälleen siellä. Samassa pöydässä kuin eilenkin. Elinan nähtyään hän kiinnittää häneen jälleen mustat, surulliset silmänsä ja — tervehtii. Elina ei tiedä, vastatako vai ollako vastaamatta. Hän lentää tulipunaiseksi, hämmentyy, tekee epämääräisen liikkeen päällään ja koettaa näyttää juhlalliselta. Hän tilaa jälleen sanomalehden, mutta se osuu hänen käteensä väärinpäin eikä hän sitä edes huomaa…
Mutta hän huomaa kyllä poistuessaan, että vieras nousee samalla kertaa, siirtyy hänen pöytäänsä ja ottaa käteensä saman sanomalehden…
* * * * *
Elina ei ole erehtynyt. Vieras mies, joka häntä on katsellut, on todellakin taiteilija, tshekkiläinen runoilija. Eikä hän ole katsellut Elinaa ollenkaan minkään suurkaupunkilaisen naismetsästäjän silmillä, vaan syvällä runoilija-hartaudella. Sillä kolmestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta hän on vielä melkein yhtä lapsellinen, koskematon ja arka kuin Elinakin. Mutta hän on ollut paljon yksin ja sentähden hän tuntee itsensä vanhukseksi. Kovat kohtalot ovat aikoinaan saaneet hänet vetäytymään kuoreensa ja hänen sielunsa pohjalla on paljon ihmisvihaa ja naishalveksuntaa. Ihmiset eivät yleensä herätä hänessä mielenkiintoa.
Elina muodostaa poikkeuksen. Heti ensi silmäyksellä huomaa hän ihmeekseen lämpiävänsä. Tämä vieras, valkea lapsi vieraalla maalla paistaa kuin jumalan aurinko suoraan hänen routaiseen sydämeensä hyvyyttä ja kauniita ajatuksia. Ja hänestä tulee vähitellen hänen jokapäiväinen elämänvoimansa.
He tapaavat toisensa aina samaan aikaan samassa paikassa. He eivät sano mitään, mutta he tietävät tulevansa ainoastaan toistensa vuoksi.
Ja runoilija ajattelee: