Miksi me ihmiset olemme näin epäinhimillisiä, näin sovinnaisia. Miksi en voi mennä hänen luokseen ja sanoa: Ethän sinä vieras olekaan, olethan sinä minua lähempänä kuin kukaan koko maailmassa. Minä tahdon ainoastaan kiittää sinua siitä, että olet olemassa, että olet minun hyvä enkelini, että olet tehnyt minut paremmaksi ja onnellisemmaksi ja maailman ympärilläni kauniimmaksi… Miksi en voisi niin tehdä? Onhan hän lapsi…
Vihdoin eräänä päivänä hän tekee niinkuin on ajatellut. Kaikki käy kuin itsestään. Ja runoilija selittää, ettei hän tarkoita mitään pahaa, että hän on niin yksin ja että Elina on hänen sielunsa ilo…
Ja Elinasta se on aivan luonnollista.
Sitten he tapaavat toisensa joka päivä. Ja Elina käyttää tuhansia tekosyitä päästäkseen pujahtamaan yksin kaupungille.
Runoilija odottaa häntä aina uskollisesti. Ja Elina piilottaa pienen kätensä ystävänsä suureen kouraan ja tuntee itsensä turvalliseksi. Täten he vaeltavat käsi kädessä kuin lapset keskellä miljoonakaupungin hälinää.
Välistä he myös vetäytyvät jonkin museon hiljaisiin käytäviin. Ja runoilija puhuu silloin suurista taiteilijoista ja suuresta taiteesta, hän mainitsee nimiä, hän innostuu ja lämpenee. Hänellä on suoranainen välittämisen tarve. Hän näyttää Elinalle kirjastot ja lukusalit, kirjoittaa hänelle muistiin parhaimmat aikakauskirjat, sanomalehdet ja kirja-uutuudet, tekee hänelle listan näytelmistä, joita hänen on nähtävä, konserteista, joita hänen on kuultava. Ja sitten hän puhuu vielä paljon elämän murheesta ja kauneudesta, yksinäisyydestä ja vapaudesta.
Elina vain kuuntelee. Tai ei oikeastaan kuuntelekaan. Nuo asiat eivät liikuta häntä. Hän ajattelee omia asioitaan ja peittää puuttuvan mielenkiintonsa vaillinaisen kielitaitonsa varjoon. Hän ajattelee sitä, miten hän parhaiten voisi miellyttää, millainen hymy ja silmäys kulloinkin on annettava, jotta se tekisi edullisimman vaikutuksen, millaisen hatun hän seuraavana päivänä ottaisi sen ja sen puvun kanssa ja miten hän sitten kampaisi tukkansa, jos hän ottaisi sen hatun…
Tshekkiläinen on todellakin hyvin rakastunut. Hän tahtoisi joka hetki olla Elinan lähellä. Ja silloin kun hän ei näe tätä, hän kirjoittaa. Ei mitään erikoista, ainoastaan: "Sinä, sinä Elina, minun pieni prinsessani, minun valkea lintuni pohjoisesta, minun suloinen lapseni, auringonsäteeni, sinä, sinä Elina…"
Elina nyrpistää nenäänsä. Miten yksitoikkoista ja typerää! Ei edes runoja! Mahtoiko hän ollakaan mikään oikea runoilija. Ylioppilaatkin osasivat kirjoittaa paremmin.
Hänen tekee mieli kiihottaa hänen rakkauttaan. Heräävän naisellisuutensa varmalla vaistolla hän valehtelee: "Sinä olet minun ensimäinen rakkauteni, ensimäinen, joka ymmärrät minua, tähän asti olen ollut niin yksin, niin yksin…"