— Mitä mutta? Mistä luulet saavasi mukavammankaan miehen? Ja tarvitsethan sinäkin oikean kodin… Samoin minä…
— Mutta eivätkö sinun…
Sinikka katkaisi lauseensa.
— Mitä?
Sinikka viivytteli.
— Sinulla on kaksi lasta… Etkö heidän kanssaan voisi perustaa kotia?
Olisihan se koti sellainenkin…
— He ovat vielä pieniä. He saavat muualta nyt parempaa hoitoa. No niin, kenties joskus, sitten kun he ovat järki-ijässä… Minunkin luonani… miks'ei… Nyt ne eivät ainakaan vielä merkitse mitään minulle…
Ainoastaan minulle, ajatteli Sinikka, mutta hän ei sanonut mitään.
Hänen mielikuvansa lensivät. Tuo mies, kuinka uskalsi hän tarjota itseään, kun muilla jo oli suurempi omistusoikeus häneen! Häntä ei voinut saada kokonaan. Ja sitä ei Sinikka voisi kuitenkaan koskaan unohtaa. Ei olla ehjä myöskään. Jos jompikumpi heistä edes kuolisi pian, ennenkuin nuo lapset tulevat… Jos sen tietäisi varmaan… Silloin voisi ehkä yrittää… Mutta jos heillä onkin pitkä elämä edessään ja sitten tulee vieraat lapset, tulee entinen vaimo, tulee täytekuvioita kaikenlaisia ja ristiriitaa, kilpailua omistuksesta, katkeruutta, orpoutta, onnettomuutta jokaiselle…
— Ja sitäpaitsi ei lapsi ole samaa kuin vaimo, nainen, jatkoi Orismala. Täytyyhän minulla olla joku sellainenkin. Tosin minulla nyttemmin jo on verrattain pienet vaatimukset siinä suhteessa…