— Olen voinut tehdä, mutta myönnänkin ne sellaisiksi. En tahdo tehdä niistä mitään ohjenuoraa itselleni, painan ne alas. Meidän suhteemme on tärkeämpi ja näkyvämpi kuin luuletkaan. Jos rikot sen, teet rakkauden asialle todellakin sangen huonon palveluksen, oman aatteesi tuhoat. Sinä juuri olisit voinut näyttää maailmalle sen ihmeellisen asian, että vapaan rakkauden ei tarvitse olla samaa kuin epäsiveellisyys ja kevytmielinen vaihtelu eikä aina loppua onnettomuuteen ja eroon, että se voi olla kaunista, rakentavaa, kestävää. Siihen asti kuin ei kukaan näe tätä ihannetta toteutettuna, se on pelkkää sanoja, häväistävää, tuomittavaa, tuhoavaa. Sinä olisit voinut toteuttaa sen, kantaa radikaalisuuden lipun korkealla loppuun asti…
Sinikan sielussa läikähti vastasyytös, joka läheni vihaa. Hänen silmänsä löivät tulta: sinä puhut radikaalisuudesta, sinä, jolla jo on yhteiskunnallisella mukavuudella taltutettu intelligenssi, väljähtänyt vastus silmissäsi, sinä…!
Ja hän virkahti halveksivasti:
— Sinulla mahtaa olla omituinen käsitys radikaalisuudesta. Eikö se siis muuta olekaan kuin jatkuvaisuutta, kestäväisyyttä! Se muistuttaa ihmeellisesti vanhoillisuuden periaatteita! Kerran uskalsit sinäkin särkeä, et uskalla enää.
— Ei ole varaa särkeä kuin kerran elämässään. Täytyy myös rakentaa sijalle…
— Minä en ole särkenyt vielä mitään, mutta minulla on varaa särkeä, jos tarvitaan, sillä en tahdo särkeä itseäni, rikkoa omaa olemustani…
— Olet rikkonainen syntymästäsi asti, hymähti Orismala. Ja sehän ei ole sinun syysi, Sinikka parka. Mutta jos noin kiellät paremman itsesi, surettaa se minua syvästi. Ja sitä tulevat suremaan kaikki meidän yhteiset ystävämme, jotka tähän asti ovat katsoneet sinuun ylös ja kunnioittaneet sinua kuin jotakin korkeampaa olentoa.
— Ne, jotka eivät anna tunnustusta olemukselleni, eivät ole minun ystäviäni. Ja meillä ei koskaan ole ollut mitään yhteisiä ystäviä! He eivät koskaan ole katsoneet ylös minuun, vaan sinuun. He tulevat seuraan sinun vuoksesi, kysymättä ollenkaan minun suostumustani, huolimatta, että minä olen mukana, aivan kuin minä olisin sinun sielutonta omaisuuttasi, koira, personaton esine, huonekalu, mikä hyvänsä! Heidän kunnioittamisensa loukkaa minua, heidän imartelunsa inhoittaa minua, sillä se on minulle vain sikäli kuin minä olen sinun täytekuviosi. Sellaista en huoli. Tahdon oman ihmis-arvoni ja miehestä riippumattoman arvioimisen! En tahdo jakaa sellaista kurjaa kunniaa kanssasi!
Sinikka oli kiivastunut. Orismala ärtyi myös.
— Pidät todellakin hyvin vähän minusta, kun et edes kunniaa jaksa jakaa kanssani.