— Etkö ymmärrä, että välttäessäsi pieniä vääryyksiä, teet juuri suurimman, tuhoat itsesi, murennat lahjasi, työsi. Keskitä voimasi yhden ainoan keskipisteen ympärille.
— Siinäpä se pulma juuri on. Minä en voi. Minulla on ikäänkuin kaksi polttopistettä. Olen usein sen tuntenut. Apolloninen ja dionysinen, rakentava ja repivä, rajallinen ja rajaton, yhteiskunnallinen ja epäyhteiskunnallinen, yksilöllinen ja yhteis-elimellinen, inhimillinen ja ihmistä äärettömämpi. Ymmärrätkö yhtään? Olen yht'aikaa tulivuori ja tulivuoren kulttuuria-kukkiva pinta, hedelmällinen, hersyvä, kauniita temppeleitä, linnoja, kaikkia jälkeen-jääviä inhimillisiä ilmestysmuotoja kantava kaunis maa ja samalla maan-alainen, ikuinen tuli, joka kerran kaiken hävittää, joka kauan, sisällisesti, salaisesti kumisee, mutta sitten äkkiarvaamatta purkautuu laavaksi ja maailmannieleväksi tulimereksi… Sinä olet minun apolloninen puoleni, minun ajallista, rajallista, rakentavaa minääni edustava… Toinen on minulta kokonaan elämättä. Ja siksi sen käyttämätön voima vallitsee minua sisällisesti, pyrkii olevaisuuteen. Ja siksi en ole luotettava. Se voi milloin tahansa purkautua…
— Mutta sellainen hävittävä voima on juuri painettava alas. Sitähän tarkoittaa koko inhimillinen viljelys… Etkö ymmärrä, että jos ihmiset yleensä antaisivat vallan kaikille vaarallisille vaistoilleen, menisi koko elämän käyttövoima hukkaan, työ lakkaisi, maailman meno seisahtuisi…
Sinikka vaipui ajatuksiinsa.
— Mutta eiväthän tähdetkään tipu taivaalta, hän puhui. Planeetit kiertävät ijäti, ja sentään ne usein ovat samanlaisia kuin minä: niilläkin on usein kaksi polttopistettä. Minäkin kierrän ellipsiä. Ja näen oman ratani merkityksi kaikkialla avaruudessa. Se ei siis ole mikään luonnonvastainen periaate, ei tasoitettava eikä voitettava ristiriita, ei edes voitettavissa oleva. Kun menen kyllin kauas toiseen suuntaan, alkaa toinen puoli vetää päinvastaiseen. Nyt minua vetää pois sinusta, se on totta. En edes tiedä miksi, en minne. Sellaiseen, jossa voi hukkua ja hukuttaa. Rakkautta kuvittelen usein juuri sellaiseksi, äärettömäksi, rajattomaksi, kaikki-unohtavaksi, joka uhmaa elämää ja kuolemaa, pyyhkii pois meistä kaiken sen pienen, joka palvelee ja pelkää katoavaisuutta…
Orismala näytti kiusaantuneelta.
— Naisten tapaan viisastelet sinäkin sekavasti. Sotket maat ja taivaat, fysiikat ja metafysiikat erääseen pieneen yksityis-asiaan, joka aivan yksinkertaisesti, aivan käytännöllisesti on ratkaistavissa eikä laisinkaan kaipaa astronomian apua. Meillä on eräs yhteinen elämäntyö takanamme ja edessämme. Mutta sinua vetää pois minusta. Tahdot hävittää, särkeä! Etkö huomaa itse, kuinka hullua, amoraalista, järjetöntä sellainen puhe on! Etkä tiedä edes itse mitä teet, mitä tahdot.
— Tahdon rakastaa.
— Tekemällä tietysti suurimman rakkauden erehdyksen, minkä voit tehdä.
Sillä me kaksi juuri kuulumme yhteen…
— Kuka meistä on tehnyt rakkauden erehdyksiä, sinä sinä! linkosi
Sinikka suuttuneena.