Vihdoin Orismala pysähtyi Sinikan eteen.
— Sinikka, sanoi hän muuttuneella, hiljaisella äänellä. Huomaatko, että taas olemme riidelleet vallan hirveästi? Sehän on typerää. Taas olet houkutellut minut, vanhan miehen, väittelemään tyhjästä. Sinun kanssasi voi riidellä vaikka ikänsä, ilman että asia käy yhtään selvemmäksi. Ja kuinka monesti olenkaan jo vannonut itselleni, etten enää ryhdy sinun kanssasi sanasotasille. Mutta sinä osaat aina niin taitavasti ärsyttää minua… Hullu se on, joka naisen kanssa rupeaa väittelemään.
Sinikka istui yhä nyrpeänä.
— Sinun pitäisikin oikeastaan vain väitellä akatemiassa, hän murahti, mutta voimatta olla vetämättä suutaan hymyyn.
— Ja sinun vaieta seurakunnassa, naurahti Orismala.
— Mutta kun minulla on omat mielipiteeni…
— Saat pitää ne omana tietonasi, minä en tahdo kuulla niitä.
He leksottelivat, nyt jo puolittain leikillisinä puolittain noloina.
— Tai joskus, lisäsi Orismala, kun olen oikein väsynyt ja tarvitsen pienen hermokylvyn, tilaan sinulta yhden annoksen vääriä mielipiteitä ja epäjohdonmukaisuutta.
Sinikka nauroi vastahakoisesti.