— Minä uskon…
Inko riisui äänettömästi päällystakkinsa. Hän silitteli lempeästi
Lyylin hiuksia. Lyyli nyyhkytti hiljaa.
— Me tarvitsemme toisiamme Lyyli, eikö totta?
— Mutta onko se samaa kuin rakkaus? Lyyli tuijotti suurin, mustin silmin eteensä.
— Rakkautta on niin monenlaista. Ja alkeellisten vaistojen rakkaus, joka meillä on takanamme, on juuri ajanut meidät kummankin eroon… Miksi me sitä toivoisimme takaisin? Emmehän me tahdo erota, Lyyli?
— Emme nähtävästi voi. En tule toimeen ilman sinua.
— Sinä olet minun suuri lohduttajani…
— Ja sinä minun… Mutta sehän on jo köyhyyden todistus… ja vanhuuden…
— Mutta emmehän me olekaan enää lapsia, Lyyli. Väsyneitä ihmisiä me olemme. Anna minun jäädä luoksesi.
Lyyli kiersi vaieten käsivartensa ystävänsä kaulaan.