Nainen. Ah, te olette rakastunut johonkin!
Mies. Olen ollut kerran. Mutta te ette nähtävästi ole milloinkaan rakastanut.
Nainen. Minä, minä joka olen kulkenut vain rakkaudesta rakkauteen! Minä tunnen sen valheellisuuden ja rumuuden. Älkää luulko, että syytän miehiä. Kaikki, jotka olen kohdannut, ovat olleet minulle hyviä. Kaikki avut myönnän minä heille. Ei, syy ei ollut heissä.
Mies. Itsessänne siis.
Nainen hetken vaitiolon jälkeen. Ette ymmärrä minua. Ja on aivan luonnollista, ett'ette voikaan ymmärtää. Mutta miksi olette olevinanne niin varma asioista, joita ette ole kokenut? Kerran rakastunut! Mitä luulette tietävänne! Erään yksityistapauksen, joka voi olla pelkkä personallinen kuvitelma tai poikkeusilmiö. Mutta minä olen nähnyt, kokenut, kärsinyt lukemattomat tapaukset. Minulla on jo oikeus tehdä johtopäätöksiä ja yleistää. Se ei ole pelkkää itsekohtaista sokeutta enää.
Istuutuu kivelle, tuijottaa maahan. Hetken vaitiolo. Sitten muuttuneella, aivan hiljaisella äänellä.
Minä voisin kertoa teille… Olen ollut onnellinenkin. Aivan nuorena. Rakastin mitään ajattelematta. Mutta aistit väsyivät ja silloin kuulin minä ensimäisen kerran ilmassa autiuden kalseat siivenlyönnit. Meidän veremme hyytyi, huulet jäykistyivät, sydän sulkeutui, sanat kuivuivat kitalakeen, hellyys varisi maahan kuin lakastunut kukka. Kivettynein silmin ja jäsenin tuijotimme toisiimme kuin kaksi ventovierasta… Siitä hetkestä alkaen tiesin minä, että aistit eivät jaksa kauan elättää toisiaan. Niiden maailma, joka alussa näyttää niin äärettömältä, on sangen pieni ja pian kuljettu laidasta laitaan, pian käytetty loppuun joka ainoa sen ravinto-arvoista. Ruumiiden rakkaus tuottaa nopean kuoleman. Se oli minun ensimäinen elämäntietoni. Ja päästäkseni katsomasta kuolemaa silmiin, työnsin minä pois luotani kaiken ruumiillisen. Etsin rakkautta järjen tietä ja luulin löytäneeni. Me ymmärsimme toisemme aivan täydellisesti, kunnioitimme toisiamme, olimme kiintyneet toisiimme, harrastimme, ajattelimme, teimme samoja asioita. Mutta jo vuodessa olimme kuluttaneet toisemme tyhjiin, ymmärtäneet toisemme kyllästyttävän ikäviksi, kunnioittaneet ja harrastaneet toisemme aivan ilmaksi. Silloin alkoi taas tuo sama kammottava siipien suhina päällä kahden onton aivokopan, jotka kulkivat rinnakkain tylsinä, avuttomina, sanattomina! — Tajuttomassa yksinäisyyden pelossani ja hellyyden kaipuussani liityin melkein tietämättäni mieheen, joka oli yhtä särjetty ja epäuskoinen kuin minäkin. Me olimme sairaita molemmat ja ihmis-inhomme ja ihmis-säälimme ylönpalttisuudessa syleilimme me toisiamme. Mutta se oli vain hetkinen parantavaa lepoa. Me parannuimme. Ja sitten… Oh, en siedä puhua tästä enää.
Nousten jäykästi. No, niin. Rakkautta ei ole. On vain sen aave. Ja sen näen aina, nyt kun kerran olen oppinut sen tuntemaan, aina kaikkialla, missä ihmisenkin. Siksi tahdon olla yksin. Nyt ymmärrätte.
Mies. Ymmärrän. Ette ole koskaan vielä rakastanut…
Nainen. Te herjaaja! Mikä rakkauden puoli olisi minulle enää tuntematonta?