Katkelma.
(Alfred de Musset.)
RUNOTAR:
Runoilija, luuttuusi tartu ja suutelo suo! Tänä yönä ruusupensahan umput aukee ja suven hehkua ilman tuuloset tuo. Pää sievän sirkkusen oksalla unehen raukee yöpuulle se painuu vihreän silmikon luo. Runoilija, luuttuusi tartu ja suutelo suo!
RUNOILIJA:
Valot vaipuu taivahilta, lankee laaksoon tumma ilta. On kuin nähnyt oisin näyn! Väikkyi lailla hengen aran varjo yllä kukkasaran! Haaveet saartaa sielu-paran. Yksinhän ma yössä käyn!
RUNOTAR:
Runoilija, luuttuusi tartu, on yöhyt lauha ja länsituuloset tuoksuvin siivin leijaa! Oi, kuuntele, luonnossa on kuni pyhäinen rauha, vain ruusun umppunen nuori himmeenä heijaa vuotellen helmiäisperhoja simaisin suin. Käy niinipuun alle, unelmahan unhoittuin, ja mielitiettysi armaita juonteita muista! Säde sammuvan päivän soi kuin jäähyväiskuiske; kuin lemmenleikki, kuin morsiushuntujen huiske jo kuuluu yöstä, niittyjen yltä ja puista,
RUNOILIJA:
Mikä levottomuus mulla sydämessä tuiretulla? Ukseen pälyn säikkyen. Joku kolkuttiko salaa? Miksi lampuntuikku palaa loimahdellen, häikäisten? Taivas, kuinka värisenkään! Joku kutsuu! Harhaluulo! Yksin olen, — petti kuulo — yksin, köyhä kuin ei kenkään!