Tuoll' yli usvan siintää kaunehinna äärillä kaukotaivaan ruskorannan, kuparivyössä aurinkoisen sannan suurkaupunki kuin outo satulinna. Mut kummalta jos kuinka kuultanet, sa synnyinkylä, mulle outo et! Nuo kiusan kivet, harmin haarniskat ainaisen jäljen rintaan polttivat!
Sa satakieli, taivaankaari-sulin sa helkyit kerran liian ihanasti; sua kuunnellessani mielipuoleks tulin: nyt lumoissasi käyn ma hautaan asti!
Sa kultakala, kiiltosuomuin uit katveessa kauniin viuhkapalmu-altaan, kyynpyrstös vedenneidon vaippaan puit, seireenin lailla suortuvias suit, sähköisen lukinlanka-verkkos valtaan ma kunnes jouduin, teon hurjan tein: sun syötiksesi heitin sydämein!
Sun omas olin, ajatuksin, vaistoin, sua tutkin, lemmin, kaikki maljas maistoin, sun vuokses painoin joka tuskan palkeen; yöt, päivät hehkui ahjo kiirasvalkeen!
Suurkaupunki! Sa polttava ja jäinen! Muurahaispesä, korpi yksinäinen! Ken kauhus, kauneutes kaikki keksi! Sun, kurjuuden ja onnen onkalon, sun tunnen jo, nyt verkkos vaaraton, mut entistänsä rakkahampi on: sun helmassasi kypsyin ihmiseksi!
Lyö meri venhon laitaan lainein loivin Jo veteen kuultaa kivimuurit kuumat, kolahtaa rantamöljään lavat airon. Kaleeri-orjan lailla kapinoivin, mut nöyrin mielin vankilaani palaan. Kuin uudet Kleopatrat vanhan Kairon kaikk' ihmispedot ilveksestä kettuun taas ympärillä teuhaa, helkkää huumat elämän tyhjän, ruman, ruttohisen. Ja vanha inho vanhaan rakastettuun ja tyrannihin, kurjaan kultakalaan, mun valtaa taas. Pois ulapalle halaan, unhoisaan lauluun laineen onnellisen.
SÄVEL-AALLOT
(Baudelaire.)
Niin heittäyn kuin meren helmaan hyrskyävään sävel-aaltojen valtaan; sukeltavan eetterin sineen ma purteni nään, alle usvien paltaan.
Kuin purjehet tunnen ma keuhkoni pullistuvan, ja innossa hetken ylös laineharjojen selkähän ponnahdan; yö verhoaa retken.