Välky, helky eelleen meille, sotapappi hengen työssä, tietäjämme, taitajamme, loihtijamme Lapin yössä! Viel' on meillä taival pitkä aurinkohon Suomen suosta. Loista yllä Suomen saloin niinkuin omatunto jaloin.
Mistä kuljet, kaikki tietää: polku kaunein kulkee tuosta noustaksemme jumaloitiin, niinkuin nousee kaipuu noihin henkes pyhäisimmän pyyteen: ikuisempaan ihmisyyteen!
VIIPURIN LAULU.
Nyt laulamme kunniaa Karjalan armaan ja Karjalan linnan vuossatais-harmaan. Vanha Viipuri, oi, yhä kantelos soi! Sa muinaisten muistojen tyyssija ylväs, ain' olkosi maasi lippu ja pylväs!
Kylä kuuluisa kestein ja kultavuon kehto,
niin kiehtoen siintää sun laulujes lehto.
Vanha Viipuri, oi,
yhä kantelos soi!
Yhä hopeita helkkyvi kukunta käen
yli Karjalan kauniin karkeloväen.
Nyt laulamme kiitosta Karjalan hilpeen ja helmen, min kuulu sai kunniakilpeen. Vanha Viipuri, oi, yhä kantelos soi, kisatanhut herkkien hetken lasten, pyhä pantsar iskujen kohtalokasten!
JUHANNUSTUNNELMA 1918.
Maa kylvetty hurmein vehreään vaipoittuu ja täyteen kukkahan puhkee tuoksuva terttu. Mitä tiedät sa kertoa portilla pihlajapuu? Kenen haudalla kaihoas helkytät, koditon kerttu? Liet eksynyt seutuun outohon merien takaa: pesäräystähäs poissa on, ystäväs maassa jo makaa…
Niin, käynyt on myrsky, mut jälleen puhdas on sää. Oi, lennä, leivonen, ilmojen korkeuteen ja kaksin verroin kirkkaana kauneus nää maan, taivahan loiston, järvien kimmelveen!
Mies miekan töiltä astuvi verkalleen kotipientaren luo, luo kuokan ja viikatteen. Lemu tuttu jo sieraimeen käy mullan ja havun ja leyhkäys lehmihautehen, turpeen savun; ja kyynel poskelle karkeelle herahtaa: