"Ole siunattu, siunattu, ravinnon-antaja maa, sa isien maa, min puolesta munkin suotiin pisar vertani antaa, kun vapauttasi luotiin! Maa ravinnon-antaja, antaja ikuisen unen, sun helmahas suureen kohta ma unhoittunen, ijäks raukenen pois, — mut taistoni palkaks saan ma maata mullassa kukkivan, vapaan maan!"

Jo korpitemppelin korkeat kellot soi. Salon humisevaisen himmeään siimekseen, syvähetteiden luo, ne kutsuu kalvahtaneen. Nyt on luonnon juhla ja Luojan, mi luodut loi: maa loukattu leppyy, jälleen lahjoja jakaa. Suven laupiaan suurelle Luojalle kumartakaa, te ihmiset kaikki; vain taittuva kaislan korsi on ihmisen tie ja vallassa Korkeimman. Ei kypsytä tanner tallaama herjaajan elon tähkää, tyhjäksi jäävät auma ja orsi.

On merkit oudot taivaalla, maassa ja veessä: on takana taistelu, raskaampi kenties eessä. Maa laupias, liittomme yhdy ja vaarassa auta, tään antaos murheenlastesi laakson itää; sun lupaamme ijäti pyhänä, kalliina pitää, sa vapaussankariemme sankarihauta!

On luonnossa juhla, mielissä hartaus vakaa.
Te ihmiset kaikki, luonnolle kumartakaa!

HAAVEKELLOT.

DON QUIJOTE.

Ken syntyi urhoks sankar-unelmain,
ei taltu lapseks laumain harmajain.

Kun yllä joukkoin sotahuudot soi,
hän kivettyy, ei myötä mennä voi.

Ei viihdä häntä varma voiton tie:
loputon kaiho kauemmaksi vie.

Kuin outo, orpo täällä kulkee hän
tenhoissa suuren jumal-hämärän.