LEMMEN MUISTO.
Sieluani suruun uupunutta hiljaa keinuttelee haahti unten; lapsuuteni rakastetun nään, sinisilmäin hymyn, armaan pään… Ah, ken voisi halki aikain lunten päästä lapsuus-onnen hämärään!
Ah, ken saisi varhaisnuoruutensa
valkeet yöt ja lemmenraskaat päivät!
Kultahaaveita ne mieleen toi.
Ihanimmat, jotka sydän loi,
utuisiksi unelmiksi jäivät;
mutta vielä rinnassa ne soi…
Palaa aatos varjoin valtakuntaan, maille vienon ensilemmen muiston: konsa illoin yksikseni jään, lapsuuteni rakastetun nään… Putoo päältä sydän-öisen puiston tähdenlento tyhjään elämään.
AD ASTRA!
Sa laupias syys! Ma tunnen sen tulon jo laulussa laineen ja humussa puun. Kukat polttamat kulon, uniraukean aineen se lepohon tuutivi siunattuun.
Sa yksinäisyys syystaivahan alla! Pois lakastumuksen laduilta sa viet. Sua kuuntelemalla yön arvoituksen syli aukee, siintävät tähtein tiet.
KAIHO.
Oi kaihoni, kauneuskaihoni kuolematon, sa arkeni halki hohtava autere sees, tie ohitse onnen, yksinkulkuhun jylhään, ikiväistyvän luo, ikiriutumuksehen ylhään, salaruoska, mi viiltäen liehdot rientämään ees, tuliorjantappura raukan otsani yllä, mun kiedot äärettömyytesi syleilyllä, käsivarsin aineettomin, ikiorjuutees! Oi kaihoni, kauneuskaihoni kuolematon!
Ikiväistyvä, oi, ihanuutesi unta vain lie, mut mulle sa viittaat, mulle oot kohtalon tie, sun katseesi alla murtuvi kauneus aineen, sun kutsusi rinnalla halpa on houkutus maineen: unohtuu aika ja hetki ja kukkaset maan. Ah, koskaan et antau kiinni, sa ylhä ja arka! Mut autuas oon, jos vilvoitellakin parka ees huntusi varjolla pään polon polttoa saan! Ikiväistyvä, oi, ihanuutesi unta vain lie!