JUHLA-ILTA.
Kaikki rientää riemun syliin, ääreen juhlakynttilöiden, valon kimmeltäviin kyliin, jotka välkkyy halki öiden tauottua arkitöiden.
Keltä puuttuu kynttilöitä käydä vastaan joulu-öitä, lainaa suuren juhlavalon akkunoista tähtitalon, säkeniltä, jotka sataa iltataivaan syvään sineen: niitä katsoo ystävineen.
Kellä lienee koti hellä, kodin onni sydämellä; kellä haave vanha vainen sielussaan kuin kellonsoitto, muiston kuuran kuvajainen, kaiho, joululaulun lainen.
Jokainen on tämän kerran rikas, nuori jonkun verran. Missä liikkuu Herran henki, siell' on jakaa toisellenki. Älä kysy: miksi, kelle? Oves avaa hyvyydelle!
Kesän kesti ruusu uhkee, nyt jo nukkuu hangen alla, vilu-neitten parmahalla. Kukat kuolottomat puhkee vasta ihmissydämistä hellemmiksi heltyvistä, rakkahasta rauhantyöstä, hyväntahdon joulu-yöstä.
HELMIKUU.
Talven helmi, taivaan tähtiseule, pimentoihin unhoitettu kuu, hanki-valkeata valtaa käytän, mieltä puhtaampaa kuin kukaan muu.
Veret kuumat hyydän, liikkeen jäädän!
ajan kello hetkeks seisahtaa.
Hiljaisten maan lasten sieluun silloin
ikuisuuden aatos lankeaa.
Seulon sieluja, oi, pakkashenget!
Surmatkaa ja kootkaa aarteeseen!
Sen vain korjaan, joka kylmän kestää,
ikihelmeks käyvän kyyneleen.