Kiteet kulmillain on tähtiyöltä;
helkehuntu lahja alku-jään.
Vilu vieras tääll' oon, Pohjan vanki,
kruununi jäi aikain hämärään.
Lien ma elon kaiken kaukotaulu,
tausta, loppu, liikkumattomuus.
Kerran vielä kaiken luomakunnan
saartaa sama himmee hiljaisuus.
Kaartaa kimallukset äärtä vailla
rantaa autioiden maisemain.
Kalmistossa valkohiutaleiden
ihminen ja aika, muisto vain!
Silloin istun jälleen kruunu päässä
äyrähällä tyhjyyden ja yön,
tutkin linnani jääkuvaisesta
turhaan jälkeä poislaastun työn.
Lumiruusuin kuudankatvehessa
kerran iki-unta uinut maa.
Hetken hermot, turhan työnne orjat,
kuumehoureestanne lakatkaa!
Astu sielu sydämeni jäähän,
haaveitteni hopeehelinään!
Kiedon laakealla vilpehellä
huomishuolten liekitsemän pään.
VARHAISKEVÄT.
Tippuvi räystäät, vierillä teiden pelmuten pulppuaa hilpeät purot. Paistavi päivä, läikkyvi ilma, herahtaa hymyhyn kasvot jurot.
Tunnetko, tunnetko, kulkija-parka:
sulaa ja soi myös talvinen rinta,
sykähtää synkkien verien virrat,
värähtää kummasti paatunut pinta?
Kaikk' kovat yösilmä-, jääsilmä-peikot
auringon kaunista katsetta lymyy.
Lokaisen, nauravan lammikon kalvoon
korkea taivas takaisin hymyy.