Oi, vastaisuus! Näky valkea tuolla! Kaikk' kansat on vankilan ulkopuolla. Sora, hiekka jo heilivi vihertyen, kulot kasvavat umpeen nurmikkomailla. Maa seppelepää on morsion lailla ja ihminen ylvähin ylkä on sen.
Kuin hämärän halki tai verhotun uksen viel' aaluu kauneus kangastuksen, mut kerran me täyttyvän tiedämme sen. Vapahiksi me kerran pääsemme ihan, jos menneisyys kävi merkeissä vihan, tulevaisuus tulkki on rakkauden.
Jo nytkin syvältä synkeydestä soi sävele kansojen veljeydestä, se taivaalle kiuruna kirpoaa, ja kohtaloin kolkkojen, murheemme yllä se helkkyvi vienolla hyväilyllä. Oi, siivekäs haave, jo luoksemme saa!
Te nähkää, yö on jo valkenemassa!
Maailmassa suuressa, vapautuvassa
Capetingit ja Caesarit syösty jo on.
Jo hoivansa taivaan hengetär tarjoo:
sukupuut täyskypsät piiriinsä varjoo
suur' rauhansiipi liikkumaton.
Oi Ranska, suortunut vaivojen alta!
Oi terve, valkeain huntujen valta
ja voitto jälkehen kauhujen yön!
Taas sees on taivas ja linnut on täällä,
orapihlajain oksilla, päittemme päällä;
pajat puhkuu ja lietsoo painetta työn.
Ja tapparat, keihäät joutavat loukkoon, tykit, pommit ruosteisten romujen joukkoon; ne unheessa maatuvat, murtuvat pois. Koht' enää ei jälellä niistä sen verran, että kourulla koukata vettä vois kerran, että sirpaleen laidasta sirkkunen jois.
Katos kauna ja syy, vihamieliset linnat.
Sama täyttävi tunne nyt kaikkien rinnat,
sama kaikille viittovi määränpää.
Näin Jumala sielumme liittävi yhteen
ja sitovi kansoista kaunihin lyhteen.
Hätäkellojen köys saa levähtää.
Oi katsokaa, välke ui taivaan rantaan! Se kasvaa, sen loisto jo kauaksi kantaa, jo joudumme valtaan valkean sen. Tasavalta maailman, eessäin sun näen! Jos lienetkin vielä nyt pienoinen säen, olet huomenna aurinko ijäinen!
II.
Kovan kohtalon lyömät, ei kauan se paina! Kuin vuoksi ja luode niin vaihtuvat aina valot, varjot Salliman lain. Pahat päivät haihtuvat varjon lailla. Pian riemuaa kansat auringon mailla: yö unt' oli vain!