Soi sävel outo, sävel kummallinen, soi kunniata kaiken olevaisen heijaavain heinänkortten kahinalla. Ah, kiitosvirttä kyynelhelmellistä ne laulaa suulla yhtä sorealla elämän ijäisen ja katoovaisen.
Kultaiset korret, metsäin keijuskuorot, kuin pirrat vetten yllä aranvienot, te luonnon kannelpuussa sielunkielet, heliskää kautta kaikkein ihmisrintain; saa hetkeks rauhan rauhattomat mielet valahtaa huolten ylle hunnut hienot.
IHMINEN.
Tavoittaa tyhjyys jumal-ajatuksen kuin tähdenlennon ikikierroltaan, Leimahtaa siivet liekkiin lentäväisen, mi tuhaks raukee tulen saatuaan: unohtuu Minä, vaihtuu, muuttuu muiksi, maan matosiksi, ruohoksi ja puiksi.,. Tään turhan onnen vuoks me ihmiset näin kiusataan ja tullaan kiusatuiksi!
Poroksi polttain astuu jumal-aatos sielusta sieluun soihtu kirpoaa; ja suurempana joka sukupolvi ja kauniimpana tulisurman saa. On kirkastuksen kruunu surmatulla, ehompi elää sen, ken jälkeen jää. Oi, ihminen, on kaunis osa sulla näin taistella ja voitetuksi tulla!
SALAINEN SYTÖ.
Sa syömmeni sorretun hehkuva säen, sa rohkea, pyhä, yht' ylväänä yhä sun sorronkin alla ma suitsevan näen!
Ah, askelten alla!
Sala-yössä kuin korvessa miilun hehku,
niin peittää äänetön turpehen pehku
salokankahalla!
Sa sitkeä, synkkä, sa kestät, joskaan
syvyytesi tähden
et outojen nähden
voi ilmiliekkinä loimuta koskaan!
Tai hetkikö koittais
tuo korkea, jolloin ois leimuta valta,
sydän maailman syttyisi kaikkialta
ja kahleensa voittais,