Eessä on uskonto uus:
kilvelle nostettu kaitsijaks kansain
sielujen aateluus.
Maaemon heimousvyön
uurtavat multahan rauta ja teräs,
talttuneet tahkoiksi työn.
Kansojen, yksilöjen
kilvan on kukkiva kirjava keto
turvissa veljeyden.
Ah, yli maan, yli veen kuin hymy Jumalan käy kajo kaunis ihmisen kirkastuneen!
SERENITAS.
Ma rauhan sain. Ei enää jalka liestä. Vain hiljaa liityn ihmisyytehen kuin liittyy luontoon lehdon kukkanen, niin vailla valtiaan kuin orjan iestä.
Mut syrjään jäin ma elon valtatiestä.
Sen halpa kunnia, kiistailu sen
huonosti sopi soitoks sydämen:
se vaati vankia tai miekan miestä.
Pois kylmä kiiltokuori sielun jäätää.
Pelastan sieluni, muu kadotkoon!
Mun maineen Parnassolta saatte häätää!
Vain sinne halaan, missä hyvyys säätää,
miel' leivon lailla puhkee lauleloon.
Ma pienimpänä suurin, vapain oon!