— Niin, eikä sinulla ole syytäkään. En tahdo sinulta mitään, en vaadi mitään, kunhan vain joskus saan nähdä sinut, puhella kanssasi. Ethän työnnä minua kokonaan pois? Tiedänhän minä, että en sinua koskaan saa itselleni, en tahdokaan, tahdon vain kaukaa rakastaa.
— Sinun pitäisi rakastaa sellaista, jonka voisit saada.
— Minä en voi rakastaa muuta kuin sellaista, jota en saa, vastasi Tauno naivisti. Minun täytyy saada ihailla, katsoa ylös kaukaiseen korkeuteen, pyrkiä mahdottomuuteen, palvella itseäni suurempaa…
— Mutta se sinussa juuri on epätervettä, sinä et kestä sitä. Usko minua, jatkoi Hilkka pehmeästi ja hyväilevästi. Tarkoitan parastasi, sentähden että pidän sinusta niin paljon. Olen vilpitön ystäväsi. Usko minua, sinä et ole oikealla paikallasi, kun olet minun seurassani. Meidän suhteemme on epätasainen, siksi että tunnet minut itseäsi voimakkaammaksi. Tiedätkö mistä se johtuu? Siitä, että minä en osaa rakastaa, että olen ilkeämpi, kovempi kuin sinä, vanhempi kuin sinä. Tuo väärä haavekuva, mikä sinulla on minusta, näivettää sinut, kaataa työkykysi ja raiskaa tahtosi. Sinun pitää olla itseäsi heikompien, nuorempien, kokemattomampien kanssa. Se antaa varmuutta. Ja miehellä täytyy olla ryhtiä. Usko minua: meidän on paras erota. Ymmärrätkö minua ollenkaan?
— Ymmärrän vain sen, että minä en voi elää ilman sinua.
— Yritetään, naurahti Hilkka.
— Mitä minun sitten pitää tehdä? kysyi Tauno tragikoomillisella äänen painolla.
— Älä kysy minulta! Päätä itse!
— Silloin tulen sittenkin mukaasi Parisiin.
— Enhän voi estää sinua matkustamasta, minne tahdot.