— Sitä ei saa sanoa, tähdet kostavat muuten. Sitäpaitsi on turhaa olla utelias. Kohtalo tulee kuitenkin. Nyt se on vielä tähdissä, vuoden päästä jo meillä itsellämme. Ja kaikki voi silloin olla toisin…
— Minä en näe päivääkään eteenpäin, mutisi Tauno, on kuin katsoisin pilkko-pimeään.
— En näe minäkään, huokasi Eila.
— Näen minä sentään yhtä ja toista edessänikin päin, naurahti Eljas, vaikka en harjoitakaan henkien manausta.
— Sitä harjoittaa ihminen aina, kun hän jotakin tekee, virkahti
Hilkka terävästi.
Eljas heitti häneen pitkän, epäkunnioittavan silmäyksen, mutta ei sanonut mitään.
Seuraavassa kadunkulmassa Eljas ja Eila erkanivat.
Hilkka ja Tauno jäivät kulkemaan kahden. He eivät kumpikaan puhuneet mitään. Hilkka tarkasteli Taunoa salaa. Hän ei rakastanut Taunoa, mutta hänen herkät piirteensä ja tavattoman lapsellinen päänmuotonsa liikuttivat häntä. Taunoa ei voinut heittää yksin, ja mieluummin olisi hän suonut Eilan Taunolle kuin Eljakselle…
— Oletko minulle vielä vihainen? kysyi Tauno arasti.
— En, en ole ollutkaan.