— No, johan huomaat sen! Ehkä sinusta on vielä vähän toivoa, kujeili
Hilkka.
He olivat tulleet Hilkan asunnon ovelle. Leikitellen he hyvästelivät.
Mieliala oli jälleen keveä.
— Älä unohda, mitä olen sanonut! huusi Hilkka vielä oven raosta.
* * * * *
Seuraavan päivän illalla olivat Hilkka ja Tauno laivarannassa saattamassa Eilaa ja Eijasta.
Laiva teki jo lähtöä. Touvit ja rautaketjut jyrisivät, ihmiset tungeskelivat sankoissa parvissa pimeällä sillalla. Kaikki matkustajat olivat jo kannella.
Eila ja Tauno tuijottivat kumpikin mustaan veteen, joka läikähteli heidän välillään syksyisten lyhtyjen valossa ja heidän katseensa ja tunteensa yhtyivät aallon hämärässä peilissä.
Eljas ja Hilkka seisoivat ja katselivat toisiaan silmiin ja heidän tahtonsa löivät tulta vastakkain. He seisoivat siinä kuin kaksi verivihollista, kuin kaksi, jotka syyttävät ja halveksivat toisiaan, kuin kaksi, joiden on enää mahdoton erota ilman lopullista kaksintaistelua. Heitä ei ollut kuin kaksi koko avarassa satamassa. Muut unohtuivat heidän silmistään ja sieluistaan. Eila ja Tauno hukkuivat olemattomiin. He saivat tehdä mitä tahansa, heidän kahden välillä ratkaistiin kuitenkin lopullisesti heidän kohtalonsa. Voima yksin määräsi kaiken. Voima yksin oli kohtalo. Ja tämä voimain vihamielinen korostaminen sai muutamassa hetkessä aikaan sen, mitä sovinnollinen toveruus ei ollut saanut kymmenessä vuodessa: se iski heistä esiin eroottisen intohimon, se muutti heidät mieheksi ja naiseksi. He seisoivat toistensa edessä kuin kaksi kokonaan uutta ihmistä, jotka taivuttelivat toistensa tahtoja, uhkasivat toistensa olemassaoloa ja jotka kumpikin tunsivat että oli kysymys elämästä ja kuolemasta…
Laiva irroittautui hiljalleen rannasta.
— Näkemiin! sanoivat Tauno ja Eila.