— Näkemiin! sanoivat Hilkka ja Eljas.
— Me lähdemme pian myös, virkahti Tauno.
— Me lähdemme, myönsi Hilkka koneellisesti.
Hän ei muistanut enää, kenelle hän puhui. Hänen mielikuvituksessaan olivat Eila ja Tauno jo aikoja sitten menneet pohjaan raha-arkkuineen ja rakkauksineen. Hän näki vain itsensä ja Eljaksen ja ulapan heidän välillään.
Hilkka tunsi, että hän rakasti…
VÄSYMYSTÄ
Kaapo Sorsakoski käveli kesävirkamiehen vakain, tottunein askelin pitkin rantatietä suvi-illan leppoisessa puolihämärässä.
Tyynessä ilmassa oli pihlajain ja syreenien tuoksua ja suurkaupungin lakkaamattoman hengityksen hiljaista huminaa. Joku öitsivä automobiili syöksähti silloin tällöin ohitse, joku koreanvärinen hattu tai hame houkutti silmää yökukkasen pitkäloistoisella heleydellä. Muuten oli kaikki liikkumatonta, tahtoa uuvuttavaa, tapauksetonta. Hyvin hoidetut ruohokentät kumpuilivat silmän edessä moitteettomina, yksitoikkoisina; meri lepäsi sileänä kuin peili…
Sorsakoskea vaivasi ikävä, sellainen ikävä, joka on kyllästymystä ja tylsyyttä yht'aikaa, jolloin hermot kieltäytyvät välittämästä mitään ennen elettyä, jolloin sijalle ei tule mitään uutta, jolloin hengessä on täydellinen kuolema.
Sorsakoskella ei ollut enää suuria vaihtelunmahdollisuuksia. Vaikka hän kuinka olisi koettanut keksiä, ei hän löytänyt itselleen kuin kolme olotilaa: virasto, koti ja kapakka. Nyt oli perhekin maalla ja kaikki illat mahdollisimman samanlaisia. Päästäkseen edes hetkeksi näkemästä samoja tuttuja kapakkanaamoja, oli hän lähtenyt kävelemään. Käveleminen ei muuten kuulunut hänen tapoihinsa, sillä hän ei ollut mikään terveys-intoilija, vielä vähemmin mikään luonnon-ihailija. Luonto oli ikävä. Mutta ihmiset olivat myös ikäviä. Hän olisi suonut, että kaikki hänen tuttavansa ja ystävänsä olisivat olleet maalla ja hän olisi saanut olla ainoa kesävirkamies koko Helsingissä. Kaikki olivat niin samannäköisiä, niin vanhoja. Naisetkin, jotka tulivat vastaan, olivat niin vanhoja…