Tai kenties oli syy yksinomaan hänessä itsessään. Hän itse oli vanhettunut. Käveleminenkin väsytti hänen veltostunutta ruumistaan, mutta penkkiä ei ollut lähistöllä ja Sorsakoski ei katsonut voivansa istuutua kivelle. Niin, niin ne vuodet kuluivat. Miten kymmenen vuotta oli vähän ihmisen elämässä ja kuitenkin paljon! Ei tunne niiden vierimistä, ne tulevat yksi toisensa jälkeen huomaamattomasti, ne kertyvät ja kasaantuvat, liukuvat yli pehmeästi ja petollisesti… Ja äkkiä huomaa olevansa vanha, eikä tiedä, kuinka se on tapahtunut… Sorsakoski ajatteli aikaa kymmenen vuotta takaperin. Toisena poikana hän silloin vielä oli lieskunut. Mutta oli ympäristökin toinen, maa, kansa, nuoriso toisenlainen. Silloin tehtiin vielä jotakin, oli iloa, taistelua, aatteita ja innostusta, oli isänmaanrakkautta ja naisen rakkautta… Nyt ei ollut mitään jäljellä siitä kaikesta, ei syytä syttyä, ei teon arvoista, pieninkin hartauden ilmaus oli naurettavaa, koko kansa nauroi, sille ei ollut enää mikään pyhää, ei kansalliset suurmiehet eikä edes oma kansallisuus. Suuruuden kausi oli ijäksi mennyttä. Aika oli köyhä ja Sorsakoski ei asettanutkaan sille enää niin ylettömiä vaatimuksia. Hän mukautui. Hän oli realipolitiikan mies. Mutta olisi saanut tapahtua edes jotakin, vaikka pieniä sopimattomuuksia, uusia skandaaleja, onnettomuuksia, koleratapauksia, avio-eroja, venäläisen virkavallan rikoksia, mieltäkiinnittäviä murhia tai tulipaloja, mitä hyvänsä, joka edes hieman olisi kutkuttanut kuolleita hermoja ja tuulottanut sanomalehtien ja yhteiskunta-elämän tympeää ilmattomuutta. Mutta hermosto oli toiselta puolen jo tottunut niin pieneen kuin suureenkin, ei ollut toivoakaan uudesta nuoruudesta enää. Näin tulisi jatkumaan elämän loppuun asti. Sorsakoski tiesi sen vallan hyvin. Hän pitäisi huolta virastaan, palkastaan ja perheestään, kuolisi vihdoin ikävään ja haudattaisiin velvollisuutensa täyttäneenä kansalaisena…
Sorsakoski kuului siihen polveen, joka oli kimmonnut korvesta kadulle suomenmielisyyden viimeisten suurmiesten viimeisinä vuosina, ja hän oli kuten useat muutkin sen aikaiset talonpoikais-ylioppilaat joutunut heidän viimeisen intohimoisen Caesar-tahtonsa välikappaleeksi. Siihen oli mennyt hänen nuoruutensa. Korkea laineenharja oli tarttunut häneen ja nostanut hänet heti huipulle, jolle hän omin voimin ei olisi koskaan päässyt. Se ilon ja ylpeyden lumous, joka tästä oli seurauksena, tukahdutti kaiken järkeilyn ja valmisti otollisen maaperän innostukselle, joka oli ainoa, mitä vaadittiin, ja jolle hän antautuikin sokeasti kysymättä, mistä se tuli, minne se meni, oliko se hänen vai toisten omaa. Se oli yhteistä, kansallista, Herran hengen huminaa ihmismielissä, väkeväin rautatahtojen hypnoottista voimaa ala-ikäisiin. Ja kaikki tulivat he silloin väkeviksi, kaikki olivat sankareita, jumalanpoikia, isänmaan pelastajia, kansallisen tulevaisuuden pyhiä esitaistelijoita, kuten ne suuret miehet, jotka katsoivat alas heihin juhlasalien seiniltä, tai ne, jotka vielä harmaapäisinä patriarkkoina vaeltelivat heidän keskellään. Mitä suurempia ansiotöitä he nyt kykenivät suorittamaan armeijassa, sitä varmempi oli kerran oleva heidän oma päällikkö-asemansa. Ja puoluejärjestö, jonka palveluksessa he olivat, toimi mallikelpoisesti, kaikin puolin luottamusta ja rohkeutta herättävällä tavalla: se takasi heidän nuoruudelleen oikeat ihanteet ja taloudellisen selkänojan, heidän miehuuden-ijälleen sopivan viran ja arvonimen ja vanhuuden varaksi vihdoin kumarretun suurmiehen vaivattoman valtikan. Niinpä saattoivat he siis huoletta antaa vapaat suitset sille isänmaalliselle haltioitumiselle, joka oli nuorison korkein velvollisuus.
Ja he pitivät juhlia ja kiihotuspuheita, matkustelivat, kokoontuivat, yllyttivät muita ja itseään, taistelivat kaikilla aseilla: sanoilla ja sävelillä, nyrkillä ja vihellyspillillä, mädäntyneillä munilla ja filosofien ajatuksilla. He olivat toisin sanoen mallinuorisoa, joka ihmeteltävällä tavalla yhdisti kuuliaisuuden, uljuuden ja nöyryyden harvinaiset hyveet. He kieltäytyivät jalosti omista mielipiteistä ja itsenäisestä ajatustyöstä, he viihtyivät urhoollisesti viinan vierellä yleistä kieltolakia odotellessaan ja sill'aikaa kun morsiamet suurmiesten perheissä kypsyivät tuleville suurmiehille, tyytyivät he vaatimattomasti tyydyttämään ensimäisen lemmennälkänsä asfalttikukkien halpahintaisilla rypäleillä. Tämä varhainen mielenmaltti kantoi varhaisia hedelmiä. Heidän nuoruutensa ryöppysi iloisesti kuin virran vilinä, ei viini eikä vekselit lakanneet juoksemasta.
Mutta sitten tuli aika, jolloin inhimillisesti katsoen heidän jo olisi pitänyt olla miehuuden ijässä. Monet merkit viittasivat siihen. Vanhat johtajat kuolivat vähitellen pois, toinen toisensa jälkeen. Hautajaiset olivat muutaman vuoden kaikkein merkittävimpiä ja halutuimpia isänmaallisia tilaisuuksia. Sitten nekin lakkasivat. Ei ollut mitään. He, seuraajiksi määrätyt, seisoivat saamattomina heidän ruohottuneilla haudoillaan kuin palaneet korret, kuin isännättömät koirat liehitellen väsyneesti vanhoja muistoja. He seisoivat siinä moitteettomassa sota-asussa niinkuin monasti ennen, liehuvin lipuin ja juhlanauhoin, mutta johtava aate oli jollakin lailla vioittunut eivätkä he ymmärtäneet enää, minkä vuoksi lippujaan kohottaa. He huojuivat kuin köynnökset vailla tukea, vailla tarkoitusta ja tarmoa, vailla iloa ja innostusta, niin, melkein vailla isänmaata.
Sillä isänmaa oli kokonaan toisen-näköinen kuin miksi he haltioitumisen hetkinä olivat sen kuvitelleet. Se katsoi heihin uusin, ratkaisemattomin elämänkysymyksin, joita he eivät käsittäneet. Mutta he käsittävät sen, että he itse olivat alasti, että heillä ei ollut virkaa, arvonimeä, varoja, joiden pohjalta hallita. He muuttuivat realisteiksi, he kääntyivät puoluehallinnon puoleen vaatien palkkaa nuoruusvuosiensa uskollisesta palveluksesta. Hät'hätää, yhteisvoimin hankittiin heille silloin yliopistosta arvosanat ja virastoista arvonimet, työnnettiin salkku toiseen ja morsian toiseen käsipuoleen, maksettiin velat ja istutettiin hallitukseen. Tämän viimeisen balsamoimisen jälkeen olivat he valmiita muumioita, tämän jälkeen kuuluivat he kokonaan kuolleitten valtakuntaan. Niin itsekkäitä johtajia olivat vainajat. Kaiken, minkä he olivat antaneet, ottivat he takaisin. Ja jälelle jääneet huomasivat vasta sitten, että se tulevaisuus, josta he niin monta kaunista puhetta olivat pitäneet, olikin ollut vain edellisen polven pituinen varjo ja mennyt sen keralla hautaan.
Mutta he, jotka aina olivat tottuneet ajattelemaan toisten aivoilla, näkemään toisten silmillä, tuntemaan toisten hermoilla, olivat nyt jo liian vanhoja muuttaakseen tapojaan. Se aika, jolloin totuuden tarve, ehdottomuuden ja puhtauden vaatimus on niin valtava ihmissydämessä, että se murtumisen uhallakin puhkaisee itselleen omat tiensä, oli jo kerta kaikkiaan ohitse heidän kohdaltaan. He olivat jo liian velttoja katsoakseen kovaa totuutta silmiin, liian sokeita nähdäkseen selvästi edes omaan itseensä. Sentähden, vaikkakin he tulivat ajan valta-uomalta syrjäytetyiksi, heistä ei koskaan tullut traagillisia, ainoastaan väsyneitä, eläviä ruumiita kyllä, mutta ruumiita, jotka voivat hyvin, versoivat, kasvoivat vapaasti valtion kustannuksella ja näkyivät tavalla tai toisella yli kaiken muun kansan.
Tämä oli pääpiirteittäin ollut Sorsakoskenkin historia. Sentähden ei hänkään tuntenut mitään muuta kuin väsymystä, ei ajatellut muuta kuin omaa ikäväänsä.
Seura oli ikävää, mutta yksinäisyys oli kerrassaan sietämätöntä. Sisällisen tyhjyytensä varaan heitettynä Sorsakoski oikutteli kuin lapsi… Aika täytyi osata ainakin tappaa, jos sitä ei voinutkaan täyttää. Ja vaistomaisesti alkoivat hänen askeleensa kuljettaa häntä takaisin keskikaupungille, mistä oli tullutkin. Hän kävi mielessään läpi Helsingin eri kapakat, johonkin niistä täytyi hänen vaelluksensa välttämättömyyden pakosta kumminkin päättyä joka ilta.
Hän poikkesi Kappeliin kurkistamaan, olisiko siellä tilaa tai tuttavia. Ensi silmäyksellä hän ei keksinyt kumpaakaan. Joka pöytä oli tupaten täynnä paksua, kiiltävänaamaista pikkuporvaristoa ja epämääräistä, kansainvälistä kesä-yleisöä.
Sorsakoski päätti jo koettaa onneaan muualla. Silloin löi joku häntä takaapäin olalle.