— Terve mieheen! Jos ei sinulla ole muuta seuraa, niin istu minun pöytääni. Minäkin olen yksin.
Se oli Veikko Luukkonen, entinen sanomalehtimies ja helsinkiläinen, nyttemmin opettajana jossakin pikkukaupungin koulussa.
— Kas vaan! Mikä veljen on tuonut pääkaupunkiin? kysäsi Sorsakoski.
— Vekselit, vekselit, veliseni, ja ikävä. Siellä maalla on niin saakulin ikävä. Ei tapahdu mitään… Siellä menee rappiolle. Ei voi tehdä muuta kuin juoda…
— Sellaista se tahtoo olla vähän täälläkin, myönteli Sorsakoski hyvillään tästä odottamattomasta henkiläheisyydestä ja tyytyväisenä istahti hän Luukkosen viereen. Tällainen vähän harvinaisempi pöytätoveri oli kovasti hänen mieleensä.
Ja kuitenkin olivat juuri nämä kaksi miestä kerran seisoneet kiivaan kiukkuisina vastakkain julkisessa elämässä siihen aikaan jolloin vanhan ja nuoren Suomen taistelua taisteltiin. Yhtä innostuneesti ja lapsellisesti kuin Sorsakoski silloin oli vannoutunut konservatismin palvelukseen, oli Luukkonen antautunut radikalismin aatteille. Sorsakoski oli pauhannut kansallisuutta ja Luukkonen oli huutanut humanisuutta. Hän oli riehunut kuin vimmattu oikeuden ja vapauden nimissä, intoillut antiklerikalismin, antimilitarismin, luonnontieteellisen maailmankatsomuksen ja yksilöllisen siveyden puolesta. Molemmat olivat he hurjistelleet suurien sanojen ja käsitteiden päihdyttävässä nuolisateessa, ampuneet yli maalin, syösseet sokeasti yli rajojen ja olleet siinä väärässä uskossa, että syvät rivit seurasivat heidän kintereillään. Molemmat olivat he saaneet elää saman sisällisen luhistumisen hetken, jolloin he huomasivat olevansa laivanlaidan yli heitettyjä. Luukkosen oli käynyt vain vielä huonommin kuin Sorsakosken. Hän, joka oli uskaltanut saarnata yksilöllisyyden oppia ennenkuin oli olemassa yksilöitä, kerskua kehityksellä ennenkuin itse oli alullakaan, sai katkerasti maksaa tämän uhkarohkean erehdyksensä. Hän joutui itse ensimäiseksi tuon heräävän yksilöllisyyden s.o. kateuden, pahansuopaisuuden, pikkumaisten vehkeilyjen verkkoihin, kadotti pian kaiken jalansijansa ja vajosi kokonaan henkiseen hajoamistilaan.
Tämä sisällinen väsymys oli omiaan lakaisemaan pois kaikki entiset vakaumukset ja niiden aiheuttamat ristiriidat. Sorsakoski ja Luukkonen olivat molemmat yhtä haaksirikkoutuneita. Ainoa ero heidän välillään oli se, että Sorsakoski oli saanut vekselinsä maksetuksi, Luukkonen ei. Vainajat palkitsivat paremmin kuin syntymättömät.
He istuivat siinä siis, entiset viholliset, kaikessa ystävyydessä. Olisi ollut naurettavaa ruveta enää kiivailemaan nuoruuden aikaisista asioista. Pieni kahdenpuoleinen halveksinta oli ainoa tunne, minkä heidän sielunsa vielä oli säilyttänyt perintönä vanhoilta ajoilta, mutta se oli vain kuin miellyttävää höystettä heidän yhdessäololleen. Heidän sanansa luskuttivat vastakkain ajatuksettomasti ja tottuneesti, niinkuin kuluneet hammasrattaat, ei mikään ottanut kiinni, ei mikään herättänyt mielenkiintoa eikä terästänyt tahtoa, ei mikään häirinnyt sitä suloista välinpitämättömyyttä, johon he olivat heittäytyneet lepäämään. He olivat polttaneet poroksi kaikki mielikuvansa ja heidän puheensa oli kuin vanhain miesten.
He kertoilivat tylsiä, puoli-irstaita juttuja ja valittelivat huonoja aikoja. Sillä välin he ahkerasti maistelivat laseistaan.
— Nykyajan nuoriso, murisi Luukkonen, se on pelkkää roskaa, sillä ei tee yhtään mitään…