— Toista oli sentään meidän aikanamme, huoahti Sorsakoski.

He olivat huomaamattaan tulleet entisyytensä rajalle. He vaikenivat jääden hetkeksi tuijottamaan omiin pettymyksiinsä ja omaan tyhjyyteensä. Sitten he muuttivat puheenaihetta…

Ja yö oli heidän ympärillään, ikävä yö, jossa ei mitään tapahtunut…

Ennenaikaisen vanhuutensa sokeudessa he eivät ollenkaan aavistaneet, että juuri tällä hetkellä, ilta- ja aamuruskon välillä, varhaiskesän valoisassa yössä kudottiin kautta Suomen sitä siltaa vainajien ja syntymättömien välille, jota he itse eivät olleet osanneet rakentaa. Kaukaisten salokylien helmassa iti kenenkään tietämättä moni tuuleen singottu siemen, hitaasti ja sitkeästi ja hyppäyksittä niinkuin luonto itse kasvaa, omia lakejaan totellen, oman aikansa vaatien ja kypsyen tuolla puolen yksilöiden lyhkäisen elämän. Tässä tyynessä, tuulettomassa ilmassa säästyi ja lisääntyi joka hetki se maan sydämeen kätketty suuri voima, jonka vasta suuri vastavoima kerran oli paneva liikkeelle…

Vielä ei mikään liikahtanut. Kaukaisista maailmoista vaelteleva merituulikin oli nukahtanut laiturin rantaan…

NAAMIAISET

Koko päivän oli satanut sakeasti lunta ja korkeat kinokset kaartuivat yli katujen ja käytävien. Vaivaloisesti ja käymäjalkaa ponnisteli hevonen eteenpäin.

Suoma Sutela istui reen perässä paksujen turkkien sisällä ja hymyili itsekseen onnellista hymyä. Hän ei nähnyt lunta eikä lumipyryä. Vaaleansininen naamio sitoi hänen silmänsä ja koko maailma hohti pilvettömän taivaan väreissä. Elämä tuntui niin hauskalta, että se väkisinkin pyrki naurattamaan ja laulattamaan ja vaistomaisesti pääsi hänen huulilleen sävel, jota hän aina silloin lauloi, kun hän oli oikein iloinen:

"Edistys, valistus, siinä ohjelmamme, sekä rakkaus pohjana sen".

Tämä laulu, joka ei koskaan luopunut Suomasta silloin kun jotakin tärkeää oli tekeillä, oli aikoinaan ikipätevästi isketty hänen aivoihinsa seminaarin penkillä ja senjälkeen tavallaan määrännyt hänen elämänsä kulun.